keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Kuutamopentu Luna Luupää

Esikoiskoiramme Lunan hakureissu keväällä 2010 oli pitkä ja väsyttävä. Mielialat vaihtelivat riemukkaasta odotuksesta tuskastukseen ja epäilykseen. Sitten kun vihdoin näin Lunapennun, en nähnytkään enää mitään muuta. Mielelläni olisin huomioinut talon omatkin koirat ja keskustellut kasvattajan kanssa, mutta mokoma pikku pikitassu kapusi muitta mutkitta syliini pusuttelemaan ja sai muun maailman hämärtymään niin, että ihmisten puhe ja ympäristön yksityiskohdat valuivat ohitse.

Tulimme heti huomaamaan, ettei tämä pentu ollut koirakirjoista opiskelemamme malliesimerkki. Kun pitkä kotimatka lukuisine kiukkuhaukkuraivareineen oli ohi, ja laskin kahdeksanviikkoisen sisupussin kotipihaan iltapissalle, se lähti empimättä tutkimusretkelle pimenevään iltaan. Kirjassa väitettiin, että pikkupennun saa kyllä juoksemalla kiinni. Tämä pentu oli hetkessä kadonnut talon taakse, ja kokematon emäntä ehti jo hätääntyä menettäneensä sen iäksi. (Onneksi se päätti kuitenkin jäädä meille.)

Kirjassa oli kerrottu myös, että pienen koiralapsen täytyy saada tutkia uutta kotiaan varovasti (jos se uskaltaa) ja levätä sitten rauhassa. Meidän ipanamme ei tuntenut käsitteitä "varovasti" ja "rauhassa". Se ryntäsi täyttä vauhtia ovesta sisään, jahtasi lelujaan ympäri olohuonetta tassut sutien ja tuli sitten silmät säkenöiden kysymään: mitä hauskaa nyt tehdään?

Muut tähän asti näkemämme koiranpennut olivat aina olleet vähän kömpelöitä ja palleroisia, mutta Luna taisi syntyä minikokoisena aikuisena. Sohvalle hyppääminen ja portaiden kapuaminen sujuivat luonnostaan jo luovutusikäisenä, ohikulkevat autot houkuttivat paimentamaan, ojat ja lätäköt polskimaan ja kalliot kiipeilemään korkeimmalle paikalle. Leikkiin lähdettiin epäröimättä niin ärisevien terriereiden kuin vauhdikkaiden vinttikoirien tai leppoisien labbistenkin kanssa. Pikkuvanhan otuksen ei mielestään tarvinnut nukkua suurinta osaa päivästä eikä pissata välittömästi herättyään, leikittyään tai syötyään. Se pomppasi aina jalkeille intoa täynnä, kun joku liikahti, ja se uppoutui pihalla kiinnostaviin hajuihin ja maisemiin, kunnes "pissalle"-käskyä tuskastuneena hokeva emäntä alkoi vääntää itkua.

Ensimmäiset viikot koiranpennun kotiäitinä olivat täynnä ylä- ja alamäkiä, itkuromahduksia ja ilopyrähdyksiä. Pääni oli uupumuksesta pehmeä ja ajantaju sekaisin. En muistanut mikä päivä on, maksoin laskut myöhässä, hiippailin kotona tahraisissa verkkareissa tukka päätä myöten, hymyilin typerästi ja ajattelin unirytmi-, pissa- ja kakkajuttuja. Käytännön arki koiran kanssa ei sinänsä yllättänyt, vaan se, miten paljon minä itse stressasin uutta elämäntilannetta, vaikka kyseessä oli iloinen muutos. Omat tarpeet unohtuivat, kun mietin vain, onko pennulla vessahätä, onko se saanut liikaa tai liian vähän huomiota, olenko palkinnut sen oikealla hetkellä, ei kai se ole yliväsynyt, läheisriippuvainen tai hämmentynyt, etenemmekö sopivaan tahtiin, voiko siitä kasvaa tasapainoinen ja hyvin käyttäytyvä aikuinen koira, jos en muista tai osaa noudattaa pentuoppaiden vaiheittaisia ohjeita oikeassa järjestyksessä ja suorittaa riittävän monia toistoja.

Iltaisin kävin sanomassa pikkudingolle hyvää yötä, kun se käpertyi petiinsä olohuoneen nurkkaan. Sivelin hellästi sen suupieliä, hypistelin silkkisiä korvalehtiä ja höpöttelin hiljaisia rakkaussanoja, ja se ymmärsi rakkauteni, käänsi korvat rennosti pitkin päätä ja lipoi kättäni pitkällä kielellään. Silloin kun minulla ei vielä ollut koiraa, en aavistanut, mistä jäin paitsi: polkuanturoiden popcornisesta tuoksusta, tyytyväisyysurahduksista, mantelisilmien luottavaisesta katseesta, väsyneen kirsun tuheltamisesta tassujen välissä, vartaloa vasten nojautuvasta lämmöstä, joka tuntuu vain niin suloiselta, ettei sitä pysty kuvailemaan tai kuvittelemaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti