perjantai 29. tammikuuta 2016

Luna-Rukka kuntoutuslomalla

Tunnustan: minulla on melkein 6-vuotias koira, joka ei osaa kulkea hienosti hihnassa. Niin välkky ja oppivainen kuin Luna onkin, tässä asiassa keinot ja kärsivällisyys ovat loppuneet kesken. Koulutusoppaissa kerrottiin, että jos taluttaja pysähtyy aina hihnan kiristyessä, pentu kääntyy takaisin ja oppii pian, että vasta hihnan löystyessä matka jatkuu. Meidän pikipentumme ei kääntynyt. Eikä edes pysähtynyt. Se jatkoi jojona kimpoilua kunnes oli kuristua pantaansa, bongaili ympäristöstä kaikkia muita nähtävyyksiä paitsi taluttajansa sirkustemppuja, ja heittäytyi turhautuneena maahan piehtaroimaan, kun matka ei jatkunutkaan. Mikäli talutin pääsi jonakin maagisena hetkenä löystymään millin verran, sama show toistui ennen kuin taluttaja ennätti edetä kahta askelta.

*PALLO!*

Hihnalenkkeily Lunan kanssa ei siis koskaan ole ollut mikään rentouttava ulkoilumuoto, vaan tahtojen taistelua, jossa talutin ei ole ainoa kiristyvä elementti. Vuosien aikana on toki harjoiteltu erilaisia käskyjä, kuten viereen, taakse, ravi, hidas, jätä ja odota, jotta pakollisiin siirtymisiin saataisiin edes jonkinlaista järjestystä, mutta ylitsepursuava into uusia paikkoja ja ihmisiä kohtaan virittää mustin aivot usein sellaisille taajuuksille, että impulssien hallinnassa on sille täysi työ. Oma kroppani on monet kerrat kipeytynyt, jumittunut ja lukkiutunut, kun tuo reaktioraketti singahtaa äkisti täyttä laukkaa taluttimen päähän. Ei sellainen voi tehdä hyvää myöskään koiran fysiikalle.

Viime viikonloppuna Luna säikäytti meidät pahan kerran. Se alkoi hyppiä kolmella jalalla ulkona, kuten monta kertaa aiemminkin ankaran pakkasjakson aikana, mutta tällä kertaa ontuminen jäi päälle, vaikka koira tuotiin sisälle lämpimään. Kyseessä oli sama vasen takajalka, jonka nuljuluuvammaa oli hoidettu toisen lääkärin toimesta viime vuoden aikana, mutta nyt tilanne näytti selvästi pahemmalta kuin aiemmat hetkelliset onnahtelut levolta noustessa. Hitaasti kävellessään Luna pystyi varaamaan jalalle hiukan painoa, mutta kolmella jalalla pomppiminen alkoi heti, kun se yritti ottaa juoksuaskeleita.

Mieleen juolahti oitis epäilys ristisidevammasta, ja ennätin jo ensimmäisen vuorokauden aikana jälleen kerran rypeä pohjia myöten läpi pahimmat mahdolliset vaihtoehdot ja luopumisen tuskan, ennen kuin maanantaina pääsimme eläinklinikalle. Ontumisen ja kipureaktioiden perusteella lääkärin oli helppo paikantaa vaiva polveen, mutta Luna rauhoitettiin vielä ristisiteiden tarkempaa tunnustelua ja nivelten kuvaamista varten. Ristisiteessä ei kuitenkaan havaittu minkäänlaista vaurioon viittaavaa löysyyttä eikä nivelessä nestettä. Myös nivelpinnat olivat edelleen todella siistit. Sen sijaan vasemman polven ulommassa nuljuluussa näkyi selviä muutoksia, eikä oikeakaan täysin ehjä ollut.

Kerrankin aloillaan.

Diagnoosiksi vahvistui nuljuluun osittainen repeämä, eli vanha vaiva on taas akutisoitunut. Tuomio oli suhteellisen helpottava siihen nähden, mitä olimme pelänneet. Tuntui myös hyvältä, että lääkärillä oli aikaa kuunnella, vastailla kysymyksiimme ja paneutua tilanteeseen vähättelemättä sen vakavuutta. Hän sanoi suoraan, että tällaiset vammat ovat harvinaisia eikä niiden syntyyn välttämättä löydy muuta selitystä kuin koiran yksilöllinen heikkous, joten vaiva voi kiusata Lunaa aika ajoin jatkossakin. Kudosten paranemista voidaan kuitenkin edistää laserterapialla, ja myöhemmin tukilihasten vahvistaminen auttaa jalkoja pysymään oireettomina. Agilityn lopettaminen oli lääkärin mielestä oikea päätös, sillä Lunan jalat tuskin tulisivat kestämään moista rasitusta.

Kurjaltahan se tuntuu tajuta jälkikäteen, ettemme ole osanneet suhtautua Lunan aiempaan oireiluun sittenkään riittävän vakavasti ja olla tarpeeksi maltillisia rasituksen lisäämisessä. Nyt tiedämme taas hiukan enemmän. Tällä kertaa todellakin aiomme tehdä kuntoutuksen pitkän kaavan kautta ja asennoitua ottamaan tiettyjä rajoitteita huomioon koko Lunan loppuelämän ajan.

Laserointi sujuu coolisti asianmukaisessa suojavarustuksessa

Laserhoitojen sarja aloitettiin heti samalla käynnillä. Lisäksi mustille määrättiin jälleen kipulääkekuuri ja kuukauden verran sairauslomaa, jonka aikana liikuntaa lisätään varovasti vähän kerrallaan. Erityisesti tulisi varoa juuri niitä äkkiryntäyksiä ja -käännöksiä hihnan päässä, mikä on helpommin sanottu kuin tehty Lunan kohdalla!

Tässä tilanteessa olen erityisen iloinen Rukka Hike -joustotaluttimesta, jonka saimme Mustilta ja Mirriltä joululahjaksi. Joustava osio vaimentaa niitä ei-toivottuja nykäyksiä hihnan molemmissa päissä, jos impulssikontrolli kaikista varotoimista huolimatta pettää. Taluttimen kädensija on todella mukava kädessä - sopivasti pehmustettu, mutta silti taipuisa ja pitävä. Lisäksi hihnassa on koiran puoleisessa päässä toinen lenkki, jonka avulla koiran saa tarvittaessa pidettyä tukevasti "lyhyellä hihnalla". Se onkin osoittautunut aivan loistavaksi ratkaisuksi etenkin nyt, kun olemme sydän syrjällään koettaneet hillitä konkkaavan kelpien riemukasta sutimista esimerkiksi eläinklinikan käytävillä tai kadun ylityksissä. Molempien käsilenkkien alaosassa on pyörivä metalliosa, joten hihna ei päädy tuhannelle kierteelle tepastelun pyörteissä.


Miten voikin ihminen näin intoutua yhdestä talutushihnasta?! Monenlaisia vermeitä on vuosien aikana kokeiltu, mutta tämä on ylivoimainen suosikkini sekä toimivuutensa että ulkonäkönsä puolesta. Sähäkän limenvihreän ja mustan yhdistelmä on vain niin hieno! Jousto-osassa on myös riittävät heijastimet maantiellä kulkevan maalaiskoirakon turvaksi. Lunalla olisi aina pitänyt olla tällainen talutin!


Usean päivän täyslevon ja kahden laserhoitokerran jälkeen potilas käyttää jalkaansa jo miltei normaalin näköisesti ja menohalut alkavat olla melkoiset, joten saamme käyttää kaiken mielikuvituksemme rauhallisten aktiviteettien keksimiseen. Sydäntä vihlaisee, kun kävelytän mustin hitaasti metsän reunaan, missä se astelee polkua määrätietoisesti niin pitkälle kuin hihna antaa myöten ja kääntyy sitten katsomaan minua kirkkain, toiveikkain silmin: joko pääsee lenkille? Ei vielä tänäänkään kauemmas, muruseni. Mutta päivän pieni suuri ilon aihe on muutama puhdas raviaskel. Joskus keväällä sitten juostaan lumettomassa metsässä.

6 kommenttia:

  1. Voi Luna-pieni, ei ole reilua joutua hidastamaan vaikka haluais juosta ja vemmeltää! Paranemista pikkumustiaiselle :)

    VastaaPoista
  2. Pikaista paranemista! Ihana laserhoidokki :D

    VastaaPoista
  3. Kiitokset Ketulle ja Saimille paranemistoivotuksista! :)
    Jennalle tiedoksi, että hihnan pituus on 150 cm, ja venyessään se tietysti pitenee jonkin verran.

    VastaaPoista
  4. Toipumista Lunalle! On kyllä hieno talutin. Meidän edesmennyt Pinja-snautseri oli myös noita hihnassavetäjiä joihin ei mitkään koulutusoppaat päteneet. Vedonestovaljaan auttoivat aika hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Maija! Kaikki vain eivät koskaan toimi oppikirjojen mukaisesti :D Lunallakin kyllä valjaat hillitsevät kiskomista jonkin verran.

      Poista