sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Pohjoisen pauloissa

Kolme maata, yhdeksän päivää, reilut 3 000 ajokilometriä, 70 käveltyä kilometriä ja mittaamaton määrä elämyksiä. Lomareissumme jäämerelle ja takaisin ylitti kaikki odotukset! Täytyy myöntää, että itse etukäteen jännitin monenmoista mitäjos-tekijää: pitkästymistä, koti-ikävää, pimeyttä, kylmyyttä, tielle poukkoilevia hirviä ja poroja, epämukavia olosuhteita... Enpä arvannutkaan, että kotimatkalla haaveilisin jo seuraavasta reissusta! Luna ja Hattikin jaksoivat hienosti pitkät automatkat, suhtautuivat uusiin paikkoihin aina yhtä innostuneesti ja valloittivat itselleen monta uutta ihmisystävää.


Ensimmäiset kaksi yötä vietimme Viipuksen leirintäalueella Kuusamossa, missä treffasimme asuntovaunuilevat vaellusseuralaisemme. Paikka oli todella kaunis ja rauhallinen, ja hinnat niin edulliset, että olimme satsanneet isompaan mökkiin, jossa oli sauna ja keittiö. Viihdyimme loistavasti, ja hiljaisessa ympäristössä koirienkin oli helppo ottaa rennosti.


Viipuksesta käsin teimme päiväretken Riisitunturin kansallispuistoon, missä vaelsimme Riisin Rietas -reitin (vaelluksistamme kerron lisää seuraavassa postauksessa). Patikointipäivän päätteeksi tuntui erityisen mukavalta palata mökille saunomaan ja istumaan iltaa!




Kuusamosta lähtiessä sanoimme karavaanareille heipat ja suuntasimme edelleen pohjoiseen, aina käsivarteen saakka. Taival taittui ihmeen sutjakasti, kun aurinko paistoi ja puut hehkuivat keltaisina tien varsilla. Paikoin liikennettä tosin hidastivat pelottomat porot, joiden mielestä valtatien ajokaistat soveltuvat oivallisesti kiireettömään päiväkävelyyn. Enontekiöllä Ropinsalmella meitä odotti pikkuruinen mutta kodikas mökki entistäkin komeammissa maisemissa. Pakkasyön jälkeen matka jatkui ihastuneissa tunnelmissa kohti Kilpisjärveä ja Norjan rajaa.


Sitten seurasikin ehkä reissun rankin osuus - ei todellakaan siksi, että ajaminen olisi ollut tylsää tai väsyttävää, vaan koska jo ennestään hienot näkymät muuttuivat äkkiä täysin tyrmääviksi. Ensimmäiset pari tuntia tuntui siltä, että päätä huimaa ja sydämestä ottaa. Aina kun luulin, ettei enää upeampaa voi olla, ilmestyi seuraavan mutkan takaa jälleen jotakin henkeäsalpaavaa. Päivän kuluessa maisemiin siedättyi sen verran, että pystyi edes jokseenkin sekoamatta ihmettelemään vuorten ja vuonojen loputonta, majesteettista kauneutta, jonka vielä kruunasi häikäisevä auringonpaiste. Ei niihin silti tottunut, saati kyllästynyt.


Määränpäässämme, Bøn kunnassa Vesterålenin saaristossa, viivyimme neljä yötä. M:n sukulaiset pitivät meitä kuin kukkia kämmenellä, tarjosivat herkullisia kalaruokia, veivät vuorille vaeltamaan, veneajelulle, elokuviin ja jalkapallo-otteluun. Oli tosi mukavaa ja mielenkiintoista päästä tutustumaan paikalliseen elämänmenoon ikään kuin perheenjäsenenä, iloisen suomalais-norjalaisen puheensorinan säestyksellä. Sää oli koko ajan poutainen ja yllättävän lämmin, eikä tuuli tuntunut raa'an kylmältä edes saaren pohjoiskärjessä Hovdenissa, jonne ajelimme viehkeän kapoisia serpentiiniteitä pitkin ihastelemaan aavaa merta ja sen yllä liitelevää merikotkaa.



Kelpiet sopeutuivat vaihtuviin maisemiin kertakaikkisen hienosti, nuuhkivat uteliaina uusia tuulia, tutkivat vuonon rantaan huuhtoutuneita merileviä, nauttivat ylimääräisistä rapsuttavista käsistä ja retkottivat iltaisin tyytyväisinä ihmisten jaloissa vuoristoseikkailujen väsyttäminä. Koska aioimme kulkea paluumatkalla Ruotsin kautta, vierailimme myös paikallisella eläinlääkärillä, joka antoi koirille määräysten mukaiset matolääkkeet maksanmakuisina purutabletteina, laittoi leimat passeihin ja sai lisämaksuna riemukkaat hännänheilutukset.

 

Kotimatka taitettiin kahdessa päivässä. Ainoa koti-ikävän kouraisu koettiin siinä vaiheessa, kun pimeä alkoi laskeutua jossakin Norjan ja Ruotsin rajamailla, iso hirvi toljotti tienposkessa ja edessä oli vielä parinsadan kilometrin taival asumattoman, kivikkoisen erämaan halki. Illan hämyssä vuoretkin alkoivat näyttää lohduttomilta jättimäisiltä möröiltä ennen kuin pimeys nielaisi ne näkyvistä. Vuorotellen toisiamme tsempaten ja kilometrejä laskien pääsimme lopulta turvallisesti perille Gällivaren Dundret-hotelliin, joka tuntui ihanan ylelliseltä leveine vuoteineen ja runsaine aamiaisineen. Pettymykseksemme odotetut tunturinäköalat tosin hukkuivat aamulla sankkaan sumuun.


Viimeisen päivän ajourakka oli kaikkein pisin, ja maisemat muuttuivat etelää kohti yhä latteammiksi. Pieni tyhjyyden tunne uhkasi pesiytyä mieleen, kun katse vielä kurotteli turhaan yläilmoihin etsiskellen sykähdyttäviä vuorenhuippuja. Jokainen kilometri kuitenkin vei lähemmäs kotia, ja tuttu suora maantie tuntui helpolta ajaa. Ja miten mukavaa olikaan päästä kelpieiden kanssa kotimetsän tasaisille poluille oikomaan jäseniä kaiken autossa kyhjötyksen, jyrkillä rinteillä kiipeilyn ja lyhyiden asfalttikävelyiden jälkeen!

Kun automatkan jälkihumina yhä kaikui päässä (kenties koirillakin), oman pedin uumeniin kelpasi käpertyä uneksimaan huimasta seikkailusta satumaisessa vuorten ja vuonojen maassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti