perjantai 29. tammikuuta 2016

Luna-Rukka kuntoutuslomalla

Tunnustan: minulla on melkein 6-vuotias koira, joka ei osaa kulkea hienosti hihnassa. Niin välkky ja oppivainen kuin Luna onkin, tässä asiassa keinot ja kärsivällisyys ovat loppuneet kesken. Koulutusoppaissa kerrottiin, että jos taluttaja pysähtyy aina hihnan kiristyessä, pentu kääntyy takaisin ja oppii pian, että vasta hihnan löystyessä matka jatkuu. Meidän pikipentumme ei kääntynyt. Eikä edes pysähtynyt. Se jatkoi jojona kimpoilua kunnes oli kuristua pantaansa, bongaili ympäristöstä kaikkia muita nähtävyyksiä paitsi taluttajansa sirkustemppuja, ja heittäytyi turhautuneena maahan piehtaroimaan, kun matka ei jatkunutkaan. Mikäli talutin pääsi jonakin maagisena hetkenä löystymään millin verran, sama show toistui ennen kuin taluttaja ennätti edetä kahta askelta.

*PALLO!*

Hihnalenkkeily Lunan kanssa ei siis koskaan ole ollut mikään rentouttava ulkoilumuoto, vaan tahtojen taistelua, jossa talutin ei ole ainoa kiristyvä elementti. Vuosien aikana on toki harjoiteltu erilaisia käskyjä, kuten viereen, taakse, ravi, hidas, jätä ja odota, jotta pakollisiin siirtymisiin saataisiin edes jonkinlaista järjestystä, mutta ylitsepursuava into uusia paikkoja ja ihmisiä kohtaan virittää mustin aivot usein sellaisille taajuuksille, että impulssien hallinnassa on sille täysi työ. Oma kroppani on monet kerrat kipeytynyt, jumittunut ja lukkiutunut, kun tuo reaktioraketti singahtaa äkisti täyttä laukkaa taluttimen päähän. Ei sellainen voi tehdä hyvää myöskään koiran fysiikalle.

Viime viikonloppuna Luna säikäytti meidät pahan kerran. Se alkoi hyppiä kolmella jalalla ulkona, kuten monta kertaa aiemminkin ankaran pakkasjakson aikana, mutta tällä kertaa ontuminen jäi päälle, vaikka koira tuotiin sisälle lämpimään. Kyseessä oli sama vasen takajalka, jonka nuljuluuvammaa oli hoidettu toisen lääkärin toimesta viime vuoden aikana, mutta nyt tilanne näytti selvästi pahemmalta kuin aiemmat hetkelliset onnahtelut levolta noustessa. Hitaasti kävellessään Luna pystyi varaamaan jalalle hiukan painoa, mutta kolmella jalalla pomppiminen alkoi heti, kun se yritti ottaa juoksuaskeleita.

Mieleen juolahti oitis epäilys ristisidevammasta, ja ennätin jo ensimmäisen vuorokauden aikana jälleen kerran rypeä pohjia myöten läpi pahimmat mahdolliset vaihtoehdot ja luopumisen tuskan, ennen kuin maanantaina pääsimme eläinklinikalle. Ontumisen ja kipureaktioiden perusteella lääkärin oli helppo paikantaa vaiva polveen, mutta Luna rauhoitettiin vielä ristisiteiden tarkempaa tunnustelua ja nivelten kuvaamista varten. Ristisiteessä ei kuitenkaan havaittu minkäänlaista vaurioon viittaavaa löysyyttä eikä nivelessä nestettä. Myös nivelpinnat olivat edelleen todella siistit. Sen sijaan vasemman polven ulommassa nuljuluussa näkyi selviä muutoksia, eikä oikeakaan täysin ehjä ollut.

Kerrankin aloillaan.

Diagnoosiksi vahvistui nuljuluun osittainen repeämä, eli vanha vaiva on taas akutisoitunut. Tuomio oli suhteellisen helpottava siihen nähden, mitä olimme pelänneet. Tuntui myös hyvältä, että lääkärillä oli aikaa kuunnella, vastailla kysymyksiimme ja paneutua tilanteeseen vähättelemättä sen vakavuutta. Hän sanoi suoraan, että tällaiset vammat ovat harvinaisia eikä niiden syntyyn välttämättä löydy muuta selitystä kuin koiran yksilöllinen heikkous, joten vaiva voi kiusata Lunaa aika ajoin jatkossakin. Kudosten paranemista voidaan kuitenkin edistää laserterapialla, ja myöhemmin tukilihasten vahvistaminen auttaa jalkoja pysymään oireettomina. Agilityn lopettaminen oli lääkärin mielestä oikea päätös, sillä Lunan jalat tuskin tulisivat kestämään moista rasitusta.

Kurjaltahan se tuntuu tajuta jälkikäteen, ettemme ole osanneet suhtautua Lunan aiempaan oireiluun sittenkään riittävän vakavasti ja olla tarpeeksi maltillisia rasituksen lisäämisessä. Nyt tiedämme taas hiukan enemmän. Tällä kertaa todellakin aiomme tehdä kuntoutuksen pitkän kaavan kautta ja asennoitua ottamaan tiettyjä rajoitteita huomioon koko Lunan loppuelämän ajan.

Laserointi sujuu coolisti asianmukaisessa suojavarustuksessa

Laserhoitojen sarja aloitettiin heti samalla käynnillä. Lisäksi mustille määrättiin jälleen kipulääkekuuri ja kuukauden verran sairauslomaa, jonka aikana liikuntaa lisätään varovasti vähän kerrallaan. Erityisesti tulisi varoa juuri niitä äkkiryntäyksiä ja -käännöksiä hihnan päässä, mikä on helpommin sanottu kuin tehty Lunan kohdalla!

Tässä tilanteessa olen erityisen iloinen Rukka Hike -joustotaluttimesta, jonka saimme Mustilta ja Mirriltä joululahjaksi. Joustava osio vaimentaa niitä ei-toivottuja nykäyksiä hihnan molemmissa päissä, jos impulssikontrolli kaikista varotoimista huolimatta pettää. Taluttimen kädensija on todella mukava kädessä - sopivasti pehmustettu, mutta silti taipuisa ja pitävä. Lisäksi hihnassa on koiran puoleisessa päässä toinen lenkki, jonka avulla koiran saa tarvittaessa pidettyä tukevasti "lyhyellä hihnalla". Se onkin osoittautunut aivan loistavaksi ratkaisuksi etenkin nyt, kun olemme sydän syrjällään koettaneet hillitä konkkaavan kelpien riemukasta sutimista esimerkiksi eläinklinikan käytävillä tai kadun ylityksissä. Molempien käsilenkkien alaosassa on pyörivä metalliosa, joten hihna ei päädy tuhannelle kierteelle tepastelun pyörteissä.


Miten voikin ihminen näin intoutua yhdestä talutushihnasta?! Monenlaisia vermeitä on vuosien aikana kokeiltu, mutta tämä on ylivoimainen suosikkini sekä toimivuutensa että ulkonäkönsä puolesta. Sähäkän limenvihreän ja mustan yhdistelmä on vain niin hieno! Jousto-osassa on myös riittävät heijastimet maantiellä kulkevan maalaiskoirakon turvaksi. Lunalla olisi aina pitänyt olla tällainen talutin!


Usean päivän täyslevon ja kahden laserhoitokerran jälkeen potilas käyttää jalkaansa jo miltei normaalin näköisesti ja menohalut alkavat olla melkoiset, joten saamme käyttää kaiken mielikuvituksemme rauhallisten aktiviteettien keksimiseen. Sydäntä vihlaisee, kun kävelytän mustin hitaasti metsän reunaan, missä se astelee polkua määrätietoisesti niin pitkälle kuin hihna antaa myöten ja kääntyy sitten katsomaan minua kirkkain, toiveikkain silmin: joko pääsee lenkille? Ei vielä tänäänkään kauemmas, muruseni. Mutta päivän pieni suuri ilon aihe on muutama puhdas raviaskel. Joskus keväällä sitten juostaan lumettomassa metsässä.

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Rallykelpiet baanalla

Hatti maaliskuussa 2012 (© Hanna P.)

Hattivatti Herkkutatti täytti lauantaina 4 vuotta! Kylläpä siitä onkin kasvanut pätevä eläin, vaikka samalla hurmaavan hupsu lapsenmielisyys on säilynyt siinä määrin, että usein ihmiset edelleen kysyvät ensivaikutelman perusteella: "Onko se vielä pentu?"

Hatikaisen aikuistuminen näkyy selvimmin harrastustouhuissa: keskittymiskykyä riittää yhä haastavampiin tehtäviin, ja töitä jaksetaan tehdä kivalla vireellä myös väsymyksestä ja häiriötekijöistä huolimatta.


Siinä missä Luna rakastaa ihan kaikkia ihmisiä yli kaiken ja lähtisi miltei kenen tahansa matkaan, Hatille minä olen maailman keskipiste. Vaikka joku muu pitelisi sen talutushihnaa, se hakeutuu aina minun vierelleni, ja jos joku kutsuu sitä nimeltä, se tuijottaa vain minua. Siksi arvelimme puolison kanssa pitkään, ettei Hatista ehkä olisi kuin yhden valitun ihmisen kisakoiraksi. M:n rally-tokotreenit Hattiaisen kanssa menivät aiemmin hämmentyneeksi haahuiluksi, kun pikkukelpie ei ymmärtänyt, miksi agilityesteet oli korvattu oudoilla metalliesineillä ja oikea ohjaaja jätetty kentän laidalle. Jos pysyttelin poissa näkyvistä, homma ei toiminut senkään vertaa, vaan Hatti suuntasi kaiken huomionsa puuttuvan tekijän etsimiseen.

Kisahaaveita ei kuitenkaan haluttu haudata, sillä Hatti oppi alokasluokan liikkeet nopeasti ja alkoi päästä jyvälle lajin hauskuudesta. Päätimme siis kääntää heikkouden vahvuudeksi ja hyödyntää palkkiona sitä, mikä Hatille on kaikkein tärkeintä. Ennen radalle menoa se pääsee tarkistamaan, että olen paikalla, ja lopuksi se saa luvan kirmata luokseni hellittäväksi.

Toimii! Sunnuntaina Hatti aloitti rally-tokon virallisen kisauransa M:n kanssa, ja yhteistyö sujui kilpailutilanteessakin yli odotusten. Toivoimme vain innokasta ja sujuvaa suoritusta, mutta täydet 100 pistettä ja alokasluokan kakkossija löivät meidät iloisesti ällikällä!



Rally-toko on vienyt mukanaan koko laumamme, vaikka itse en ainakaan toistaiseksi siinä kilpaile. Perinteistä tokoa emme ole juurikaan harrastaneet, koska motivaatio ei riitä pikkutarkkaan asentojen hiomiseen. Rallyssa kiehtoo lajin liikkuvuus ja koreografisuus - etenkin ylempiin luokkiin edettäessä. Luna rakastaa erilaisia käännöksiä ja pyörähdyksiä, ja hyppyeste on tietenkin mahtava! Sunnuntain kisoissa musti singahti hypylle niin sähäkästi, että oli luiskahtaa nenälleen. Onneksi este oli järjestäjien unohduksen takia jäänyt kaikkein matalimpaan korkeuteen, eikä Luna satuttanut itseään.

Pitkän ja antoisan rallypäivämme kruunasi siis Lunan debyytti voittajaluokassa. M lähti radalle nöyrin mielin, tavoitellen hyväksyttyä tulosta, mutta tiedostaen, että tällä tasolla pisteet voivat olla tiukassa. Jännityksestä huolimatta ohjaaja sai hermonsa hallintaan, ja tekemisestä huokui molemminpuolinen luottamus. Voittajaluokassa varsinaisen ratasuorituksen jälkeen siirrytään vielä käytösruutuun, jossa koiran on pysyttävä määrätyssä asennossa paikallaan kahden minuutin ajan sillä aikaa, kun seuraava koirakko suorittaa rataa. Täysimittainen käytösruutu oli Lunalle uusi kokemus, mutta siitä selvittiin.

Tulosten selvittyä leirissämme mentiin jälleen hieman sekaisin riemusta: 92 pistettä ja voittajaluokan voitto! Mikä päivä!



Tuntuu niin hienolta nähdä, miten vaikeudet voitetaan ja sinnikäs työ palkitaan. Enpä voisi olla ylpeämpi tiimistäni :)


torstai 7. tammikuuta 2016

Steppaillen

Kun pitkästä lauhasta syksystä hypätään suoraan arktiseen talveen, niin kyllähän se vähän kolealta tuntuu, vaikkei mikään yllätys olekaan. Etenkin pakkasjakson ensimmäisinä päivinä kelpiet nostelevat tassuja pihalla ja pyrkivät pian takaisin sisälle, joten turvaudumme fleecetakkeihin ja pikapissatuksiin, kunnes ulkoiluhalut alkavat palautua kavereiden karaistuessa.

Treeni-iltana tiedossa on kuitenkin hihnakävelyä asvaltilla ja pakkasta liki 30 astetta. Nyt tarvitaan jo lämmikettä käpälillekin. Lunaa varten kaivetaan siis esille Mustin ja Mirrin lähettämät Rukka Step -tossut, jotka oikeastaan näyttävät pikkuruisilta tennareilta hauskoine heijastinraitoineen.


Vetoketjun ja tarranauhan avulla tossut saa kiinnitettyä napakasti paikoilleen. Ensimmäisellä sovituskerralla vetoketjut tuntuvat uutuuttaan vähän jäykiltä ja pukeminen vaatii vähän harjoittelua, mutta kun tassu on kunnolla kohdallaan ja oikea tekniikka löytyy, loppu sujuukin helposti. Vetoketjun alla on riittävän leveä iltti, jotta karvat eivät jää vetskarin väliin. Polyesterimateriaali pitää hyvin kosteutta.

Lunan jalkavaivojen vuoksi toivoimme pitäviä tossuja, jotka hillitsisivät liukastelua. Rukka Stepeissä onkin hieman kuvioidut, taipuisat kumipohjat, jotka myös eristävät lämpöä eivätkä tunnu jäykistyvän kovassakaan pakkasessa. Terävä hiekoitussora ei liioin pääse kiusaamaan anturoita kumipohjan läpi.


Moni koira rakastaa jalkineita, niin kauan kuin ne ovat tutun ihmisen jaloissa ihanaksi maustuneita salaisia puruleluja. Sen sijaan tassuihin pujotettavat koirantöppöset saattavat saada aikaan akuutin neliraajahalvauksen tai vähintäänkin hullunkurista liikehdintää ja pohjattoman surullisia koirankatseita.

Lunan kohdalla uudet Rukka-tossut aiheuttavat huomattavasti lievemmän alkujärkytyksen kuin vanhat fleecetöppöset aiempina vuosina, ja muutaman kankean ensiaskeleen jälkeen steppailu alkaa sujua rennon näköisesti. Ainakin kävelyvauhdissa kaikki neljä tennaria pysyvät tukevasti jalassa, ja voi että ne näyttävät söpöiltä!


Hatilla ei kulje ihan yhtä hyvin vanhoissa fleeceissä. Ihmisväki saa sentään pitää hauskaa viattomien luontokappaleiden kustannuksella, sillä molempien tossuttelijoiden parhaat muuvit taltioitiin videolle!