Mukavuusalueen laitamilla

Loppusyksyn hiljaiselon keskellä oli aikaa kuulostella vaihtoehtoisia ajatuksia. Kaipasin innostustani takaisin. Olin niin pitkään kiitänyt Hatin kanssa yhteisessä agilityputkessa, etten ollut paljon muuta nähnyt. Kuvittelin kauan, että meidän ainoa yhteinen juttumme on juuri se täysillä kaahottaminen - siitäkin huolimatta, että siihen on liittynyt myös kasapäin huolta, turhautumista, pelkoa ja pettymyksiä.

Siinä sivussa olin seurannut kiinnostuneena kehän laidalta, miten taitava ja varma rally-tokokoira Hatista oli kehittynyt Marian käsissä, ja toisaalta olin huomannut Hatin ja minun yhteistyön parantuneen myös agilitykentillä, kun aloin hyödyntää rally-tokoliikkeitä verryttelyinä ja hallintatreeneinä. Olipa ilmoille joskus heitetty sellainenkin ajatus, että Maria kouluttaisi minusta Hatille sijaisohjaajan mestariluokan kisoihin, kun ei itse erityisemmin juuri kisaamisesta nauti. Nyt oli hyvä hetki tarttua tähän diiliin. Ryhdyin kertaamaan rally-tokon kylttejä ja koesääntöjä, harjoittelin yksittäisiä liikkeitä koiran kanssa ja ilman, olohuoneessa, metsälenkillä ja lopulta hallilla, kun selkä alkoi sietää automatkoja paremmin. Haastetta on riittänyt, ja perhesopukin on hetkittäin ollut koetuksella, mutta harvallapa on tällaista mahdollisuutta henkilökohtaiseen valmentajaan, joka tuntee minun ja koirani heikkoudet ja vahvuudet läpikotaisin.

Ensimmäiset "oikeat" ratatreenit olivat elämys. Eivät siksi, että kaikki olisi mennyt kuin Strömsössä, vaan siksi, että oivalsin jotakin koiraurheilun ytimestä: Hatti ja minä olemme erottamaton tiimi, lajista riippumatta. Kun otan Hatin autosta ulos treenihallin pihassa, se ei kysele, tehdäänkö tänään agilitya, tehdäänhän, sitä kaikkein hauskinta. Se hyppää minua vasten silmät loistaen ja kysyy: mennäänkö nyt yhdessä tekemään jotakin, ihanmitätahansa, ihanmahtavaa, niinsiistiä, kaikkikäy!? Silmien loiste ei sammu hallin ovella, vaikkei vastassa olekaan isohupi kaikkine agilityesteineen. Pikkukelpie hyörii ja pyörii tohkeissaan, se tuskin malttaa tervehtiä tuttuja ihmisiä, se vähät välittää siitä mitä ympärillä tapahtuu. Minun ei tarvitse maanitella tai viritellä sitä keskittymään töihin. Sen katse kohdistuu vain minuun, ja se haluaa tehdä kaiken mitä pyydän. Tämä on se juttu, joka koiraharrastuksessa koukuttaa - ei pelkkä putkihulluus ja vauhdin hurma.

Mitä monipuolisemmin olemme nyt Hatin kanssa laajentaneet mukavuusaluettamme rally-tokon, nose workin ja tempputreenien parissa, sitä enemmän olen ihastunut tuohon pieneen tiimikaveriini. Aiemmin älyllisissä haasteissa isosiskonsa varjoon jääneestä höseltävästä putkiaivosta on kuoriutunut esiin yritteliäs ja nokkela harrastuskoira, joka kestää hyvin toistoja, palkkautuu kehuista eikä hölmöile omiaan. Olen kovin iloinen siitä, että annoin sille mahdollisuuden puhjeta kukkaan.

Kaikki tämä yhdessä oppiminen on ollut niin kivaa ja antoisaa, etten ole toistaiseksi ikävöinyt agilitya. Itse asiassa elämä ilman agia on tuntunut ihmeen rennolta ja vapauttavalta - huomaan nyt, miten ahtaasti ajatusmaailmani oli kietoutunut agilityn ympärille. Intohimoisen suhtautumisen kääntöpuolella olin raahannut mukanani ainaista stressiä koiran turvallisuudesta, terveydestä, huollosta, palautumisesta, valmistautumisesta ja niin edelleen. Agilitykoiran kuuluisi elää kuten huippu-urheilija, mutta omat resurssini eivät tahdo riittää sen tason panostukseen, jota pidän ihanteena.

Haaveilen kyllä jo ensimmäisistä varovaisista juoksuaskeleista metsäpolkujen viimein paljastuessa hangen alta, mutta kiirettä täyteen vauhtiin ei enää ole. Olen löytänyt hienoja uusia innostuksen lähteitä, ja kevään myötä kisakalenterikin on alkanut täyttyä. Hatti läpäisi nose workin 1. luokan hajutestin, ja molemmat supernuuskut on nyt ilmoitettu kauden ensimmäisiin nose work -kokeisiin.

Pari viikkoa sitten koitti se suuri päivä, kun uskaltauduin astumaan noviisina rally-tokon mestariluokan kilpailukehään. Haastehakuisena luonteena en ole koskaan oikein sisäistänyt sellaista asennetta, että käytetään vuosikausia yksityiskohtien hinkkaamiseen, ennen kuin ollaan "valmiita" kisoihin. Minusta kilpailuihin mennään harjoittelemaan kilpailemista. Tavoitteenani oli vain olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, selvittää kaikki kyltit oikeassa järjestyksessä, kiertää oikeat kartiot ja pysyä käytösruudussa asiallisesti aloillani. Tavoite täyttyi! Jännityksissäni tosin tein yhden käännöksen väärään suuntaan, ja pari muutakin hassua kömmähdystä radalla tapahtui, joten jäimme neljän pisteen päähän hyväksytystä tuloksesta, mutta kokonaisuus pysyi hallinnassa, enkä voinut kuin olla ylpeä meistä molemmista. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, ylöspäin, ihan mihin asti vain yhdessä haluamme!

Pysähdys

Vuoden verran on vierähtänyt blogihiljaisuudessa, sillä tärkeistäkin harrastuksista kaipaa joskus hengähdystaukoa. Tai vaikkei tietoisesti kaipaisikaan, voi jälkeenpäin ymmärtää, että olosuhteiden pakottama irtiotto intohimon kohteesta olikin juuri sitä, mitä tarvitsi. Näin minulle tapahtui agilityn kohdalla.

Selkäni kipuili koko viime kesän. Vaivat pahenivat aina agilitytreenien ja -kisojen jälkeen, mutten antanut sen pysäyttää menoa. Vaikka joskus kisastartin jälkeen kävelykin tuntui vaikealta, otin vain starttien välissä Buranaa ja marssin sitkeästi uudestaan lähtöviivalle. Radalla kipu unohtui, koska agility ja kesä nyt vain olivat elämää parhaimmillaan. Sen eteen olin valmis vähän kärsimään.

Elokuun alussa Hatti ontui hetken sitä etujalkaansa, jossa vuotta aiemmin oli diagnosoitu hauisjänteen tulehdus. Päätin heti, että nyt pidetään kunnon tauko, ainakin kaksi kuukautta eli hallikauden alkuun asti. Koiran terveydestä ei tingittäisi, vaikka itse tuskin maltoin odottaa paluuta radoille. Ryhdyin panostamaan Hatin ja itseni kuntouttamiseen: laseria, fysioterapiaa, vesikävelyä, jumppaa, venyttelyä... nyt hoidettaisiin meidät molemmat kiireesti takaisin kuosiin!

Syyskuun viimeisenä päivänä, juuri hallikauden kynnyksellä, kiire loppui äkisti. Jäätävä kipu säteili alaselästäni vasenta jalkaa pitkin varpaisiin, jalkaterä puutui hervottomaksi pökkelöksi enkä kyennyt liikkumaan kuin nelinkontin tuskasta itkien. Tajusin nopeasti, että kyseessä täytyi olla välilevyn pullistuma, josta kuntoutuminen veisi kuukausia. Muutaman päivän makasin lattialla kyljelläni - ainoassa kivuttomassa asennossa - ja kävin läpi tunteita laidasta laitaan. Kipulääkkeiden voimin könysin sitten huteran pökkelöjalan päälle ja aloin opettaa sitä uudelleen kävelemään. Hitaasti ja huolellisesti lenkkeilin olohuoneen käytävää edestakaisin ja keittiösaarekkeen ympäri. Kaivoin kävelysauvat komeron nurkasta, köpötin pihan poikki metsän reunaan ja takaisin. Irtisanoin agilityn valmennusryhmäpaikkani, vedin kalenterista yli kaikki lähitulevaisuuden merkinnät ja asetin uudeksi urheilulliseksi tavoitteekseni puolen tunnin kävelylenkin metsässä.

Olisin voinut kuvitella masentuvani tilanteesta. Mutta kun kipu vie jalat alta, elämä kaventuu nyt-hetkeksi ja on pakko keskittyä vain hengittämään, ottamaan askel kerrallaan ja taas lepäämään. Mieleni oli yhtäkkiä optimistisempi ja seesteisempi kuin pitkään aikaan. Kun mitään ei voi tehdä, mitään ei tarvitsekaan tehdä. Velvollisuudet ja odotukset kaikkosivat. Pää lakkasi toviksi pähkäilemästä kaikkia koiraurheilun finessejä, jumppaharjoituksia, venyttelyjä, hyppytekniikkaa, vireenhallintaa, kehonhuoltoa, häiriötreenejä, superkompensaatiota ja etteinytvainsattuismitään.

Päivät koostuivat pienistä onnistumisista. Nautin valtavasti arkisista kotiaskareista, läheisten tapaamisesta, myötätunnosta ja yhä paremmin toimivista jaloista. Käppäilin hiljakseen yhä pidempään pitkin metsäpolkuja ja hymyilin koirien riemukkaille hippaleikeille sen sijaan, että olisin pelännyt niiden juoksevan itsensä rikki. Huonompina hetkinä paneuduin makuulle, silittelin silkkiturkkista koiraa kainalossa ja tunsin toisen lämpimän käärön polvitaipeessa. Nuo pehmoiset kaverit eivät vaatineet valiotitteleitä, SM-tuloksia, optimoituja harjoitusohjelmia ja mestariluokan liikkeitä. Ne vaikuttivat täysin tyytyväisiltä saadessaan touhuta metsässä omia juttujaan, nostaa minulle sukat lattialta, vispata häntää satunnaisille vieraille ja loikoilla vieressäni, ihan lähellä. Huomasin olevani aivan riittävä näinkin, melkoisen tehottomana ja voimattomana.

Jos joku olisi tuolloin sanonut, etten vielä puolen vuoden kuluttuakaan olisi juoksukunnossa, olisin väittänyt vastaan ja lujaa. Kevät tuntui kaukaiselta haavekuvalta, jolloin kaikki olisi varmasti taas ennallaan ja uusi kisakausi aluillaan. Se haave auttoi jaksamaan monotonisena toistuvaa päivärutiinia, vaikka päänuppi alkoi viikkojen kuluessa tempoilla tekemisen puutteessa ja haikailla jonnekin kotimetsää kauemmas. Lumi peitti maan, lähimmälle treenihallille oli matkaa yli 50 kilometriä eikä autossa istuminen tehnyt hyvää iskiashermolle, joten koiraharrastajan kärsimätön mieli sai tyytyä olkkaripuuhasteluun nenähommien ja temppuilun muodossa.

Olisin helposti voinut tarttua takaisin kiireen syrjään ja suunnitella kaikki tekemiseni agilityn suurta comebackia silmälläpitäen - rakentaa koiralle kuntoa nousujohteisesti ja kouluttaa sille itsenäisiä estesuorituksia, jotka eivät vaatisi itseltäni juoksemista. Vointiani kyseleville vastailin tavan vuoksi, että toivottavasti kevättä kohti päästään jo palaamaan treeneihin. Kuvittelin, että minun odotettiin ja oletettiin vastaavan niin. Ehkäpä itse odotin ja oletin haluavani paluuta enemmän kuin mitään muuta. Kaipuu harrastuskentille eli sisälläni, mutta mitä juuri agilitysta oikeastaan haikailin? En minä toivonut kauko-ohjattavaa esterobottia. Kaipasin Hatin ja minun yhteistä paloa. Vauhdikkaan urheilun tuomaa endorfiini- ja adrenaliinilatausta. Itseni voittamisen tunnetta. Sitä älytöntä innostusta, joka loistaa läähättävän koiran silmistä ja joka saa minut valvomaan puoli yötä ylikierroksilla. Kenties näihin elämyksiin löytyisi muitakin teitä?