keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Ruskaretkiä ja huippuhetkiä

Vaeltaminen omien rakkaiden sähköpaimenten kanssa Lapin tunturissa ja Norjan vuorilla oli ihanaa, antoisaa ja elämyksellistä - mutta ei aina yhtä vaivatonta ja idyllistä kuin kuvissa näyttää. Pitkäkestoinen hidas hihnakävely paikoin jyrkillä ja kapeilla vaellusreiteillä vaati opettelua ja keskittymistä sekä meiltä omistajilta että koirilta, kun normaalisti olemme tottuneet lenkkeilemään suhteellisen tasaisissa maisemissa ja enimmäkseen ilman taluttimia. Hiki siinä virtasi, ja pari rumaa sanaakin saattoi karata emännän suusta rikkomaan luonnon rauhaa, kun innokkaat kaverukset koettivat kiskoa meihin kaksijalkaisiin vauhtia soisilla rinteillä ja ehättää hihnat suorana valtaamaan korkeimmat huiput.



Riisitunturilla (kuten muissakin kansallispuistoissa) koirat oli tietenkin pidettävä kytkettyinä, ja niin myös Norjan vuorenrinteillä, missä laidunsi vielä joitakin lampaita. Hyvät varusteet kuitenkin tekivät taivaltamisesta huomattavasti helpompaa meille kaikille. Sitä paitsi talutin ja valjaat kertoivat koirille, ettei nyt ollut tarkoitus purkaa kaikkea energiaa heti alkuunsa, vaan työskennellä tuntikausia tasaiseen tahtiin, aktivoida pienetkin lihakset käyttöön ja katsoa tarkkaan mihin astuu.



Hatti on aina inhonnut valjaiden pukemista, joten oli tärkeää löytää malli, joka on riittävän mukava ja huomaamaton päällä, jotta liikkuminen sujuisi mahdollisimman rennosti ja kiemurtelematta. Samalla valjaiden oli oltava tukevat, ettei aiemmin oireilleeseen olkapäähän tulisi turhaa lisäkuormitusta nykäyksistä. Mustin ja Mirrin sponsoroimat Rukka Solid -valjaat vastasivat näitä vaatimuksia täydellisesti: helpot pukea, hyvin istuvat, hiertämättömät - sanalla sanoen toimivat! Olennaista on myös se, ettei valjaiden malli rajoita eturaajojen liikettä eikä siis aiheuta ärsytystä olkanivelten seudulle.


Itse käytin kaikilla vaelluksilla talutusvyönä Pro Dog by Rukka Training -treenitaskua, johon Hatti oli kytkettynä Pro Dog -joustotaluttimella. Kädet vapaina on paljon helpompaa tasapainoilla epätasaisessa maastossa, ja taskuihin sai kätevästi puhelimen, koirien namit ja jopa pientä varavaatetusta. M talutti Lunaa mieluummin ilman vyötä ja halusi ehdottomasti käyttää aina kestosuosikkiaan Rukka Hike -joustotalutinta, koska sillä saa kuulemma pidettyä hyvän tuntuman koiraan hankalissakin paikoissa jousto-osien ja kahden erilaisen kädensijan ansiosta, eivätkä käsilenkit hierrä kättä pitkälläkään patikkaretkellä. Pitkospuilla ja kimuranteissa kivikoissa käskimme koirat turvallisuussyistä kulkemaan takana.



Koirien oma juomapullo osoittautui myös todella tarpeelliseksi, sillä rinteitä kavutessa tuli kuuma, eikä puroja pulputtanut joka polun varressa. Aina kun itse pidimme juomatauon, tarjosin Lunalle ja Hatillekin vettä, ja lähes joka kerralla ne latkivat sitä hyvin halukkaasti. Taukopaikoilla kanssavaeltajat ihastelivat hyväkäytöksisiä kelpieitä, jotka istuskelivat tai makailivat lähelläni tapittaen minua silmiin. Voin paljastaa salaisuuden: taskuni oli täynnä Alpha Spiritiä. (Koirien reissueväistä enemmän seuraavassa postauksessa.)


Upeissa maisemissa ja raikkaassa ilmassa patikointi räiskyvän ruskan keskellä on jo sinänsä varma hyvän olon resepti. Erityisen kaunista on saada kokea tämä kaikki oman lauman kanssa: nähdä koirien valtava elämänilo, kun ne vihdoin pääsevät norjalaisen takapihan "pienellä" vuorella vapaasti kiipeilemään haluamilleen kiville. Istua yhdessä puuskuttaen huipulla ihmettelemässä maailmaa, hiukset ja korvat tuulessa siirottaen. Levätä retken jälkeen syvän tyytyväisenä, raukeana läjänä.


sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Pohjoisen pauloissa

Kolme maata, yhdeksän päivää, reilut 3 000 ajokilometriä, 70 käveltyä kilometriä ja mittaamaton määrä elämyksiä. Lomareissumme jäämerelle ja takaisin ylitti kaikki odotukset! Täytyy myöntää, että itse etukäteen jännitin monenmoista mitäjos-tekijää: pitkästymistä, koti-ikävää, pimeyttä, kylmyyttä, tielle poukkoilevia hirviä ja poroja, epämukavia olosuhteita... Enpä arvannutkaan, että kotimatkalla haaveilisin jo seuraavasta reissusta! Luna ja Hattikin jaksoivat hienosti pitkät automatkat, suhtautuivat uusiin paikkoihin aina yhtä innostuneesti ja valloittivat itselleen monta uutta ihmisystävää.


Ensimmäiset kaksi yötä vietimme Viipuksen leirintäalueella Kuusamossa, missä treffasimme asuntovaunuilevat vaellusseuralaisemme. Paikka oli todella kaunis ja rauhallinen, ja hinnat niin edulliset, että olimme satsanneet isompaan mökkiin, jossa oli sauna ja keittiö. Viihdyimme loistavasti, ja hiljaisessa ympäristössä koirienkin oli helppo ottaa rennosti.


Viipuksesta käsin teimme päiväretken Riisitunturin kansallispuistoon, missä vaelsimme Riisin Rietas -reitin (vaelluksistamme kerron lisää seuraavassa postauksessa). Patikointipäivän päätteeksi tuntui erityisen mukavalta palata mökille saunomaan ja istumaan iltaa!




Kuusamosta lähtiessä sanoimme karavaanareille heipat ja suuntasimme edelleen pohjoiseen, aina käsivarteen saakka. Taival taittui ihmeen sutjakasti, kun aurinko paistoi ja puut hehkuivat keltaisina tien varsilla. Paikoin liikennettä tosin hidastivat pelottomat porot, joiden mielestä valtatien ajokaistat soveltuvat oivallisesti kiireettömään päiväkävelyyn. Enontekiöllä Ropinsalmella meitä odotti pikkuruinen mutta kodikas mökki entistäkin komeammissa maisemissa. Pakkasyön jälkeen matka jatkui ihastuneissa tunnelmissa kohti Kilpisjärveä ja Norjan rajaa.


Sitten seurasikin ehkä reissun rankin osuus - ei todellakaan siksi, että ajaminen olisi ollut tylsää tai väsyttävää, vaan koska jo ennestään hienot näkymät muuttuivat äkkiä täysin tyrmääviksi. Ensimmäiset pari tuntia tuntui siltä, että päätä huimaa ja sydämestä ottaa. Aina kun luulin, ettei enää upeampaa voi olla, ilmestyi seuraavan mutkan takaa jälleen jotakin henkeäsalpaavaa. Päivän kuluessa maisemiin siedättyi sen verran, että pystyi edes jokseenkin sekoamatta ihmettelemään vuorten ja vuonojen loputonta, majesteettista kauneutta, jonka vielä kruunasi häikäisevä auringonpaiste. Ei niihin silti tottunut, saati kyllästynyt.


Määränpäässämme, Bøn kunnassa Vesterålenin saaristossa, viivyimme neljä yötä. M:n sukulaiset pitivät meitä kuin kukkia kämmenellä, tarjosivat herkullisia kalaruokia, veivät vuorille vaeltamaan, veneajelulle, elokuviin ja jalkapallo-otteluun. Oli tosi mukavaa ja mielenkiintoista päästä tutustumaan paikalliseen elämänmenoon ikään kuin perheenjäsenenä, iloisen suomalais-norjalaisen puheensorinan säestyksellä. Sää oli koko ajan poutainen ja yllättävän lämmin, eikä tuuli tuntunut raa'an kylmältä edes saaren pohjoiskärjessä Hovdenissa, jonne ajelimme viehkeän kapoisia serpentiiniteitä pitkin ihastelemaan aavaa merta ja sen yllä liitelevää merikotkaa.

video


Kelpiet sopeutuivat vaihtuviin maisemiin kertakaikkisen hienosti, nuuhkivat uteliaina uusia tuulia, tutkivat vuonon rantaan huuhtoutuneita merileviä, nauttivat ylimääräisistä rapsuttavista käsistä ja retkottivat iltaisin tyytyväisinä ihmisten jaloissa vuoristoseikkailujen väsyttäminä. Koska aioimme kulkea paluumatkalla Ruotsin kautta, vierailimme myös paikallisella eläinlääkärillä, joka antoi koirille määräysten mukaiset matolääkkeet maksanmakuisina purutabletteina, laittoi leimat passeihin ja sai lisämaksuna riemukkaat hännänheilutukset.

 

Kotimatka taitettiin kahdessa päivässä. Ainoa koti-ikävän kouraisu koettiin siinä vaiheessa, kun pimeä alkoi laskeutua jossakin Norjan ja Ruotsin rajamailla, iso hirvi toljotti tienposkessa ja edessä oli vielä parinsadan kilometrin taival asumattoman, kivikkoisen erämaan halki. Illan hämyssä vuoretkin alkoivat näyttää lohduttomilta jättimäisiltä möröiltä ennen kuin pimeys nielaisi ne näkyvistä. Vuorotellen toisiamme tsempaten ja kilometrejä laskien pääsimme lopulta turvallisesti perille Gällivaren Dundret-hotelliin, joka tuntui ihanan ylelliseltä leveine vuoteineen ja runsaine aamiaisineen. Pettymykseksemme odotetut tunturinäköalat tosin hukkuivat aamulla sankkaan sumuun.


Viimeisen päivän ajourakka oli kaikkein pisin, ja maisemat muuttuivat etelää kohti yhä latteammiksi. Pieni tyhjyyden tunne uhkasi pesiytyä mieleen, kun katse vielä kurotteli turhaan yläilmoihin etsiskellen sykähdyttäviä vuorenhuippuja. Jokainen kilometri kuitenkin vei lähemmäs kotia, ja tuttu suora maantie tuntui helpolta ajaa. Ja miten mukavaa olikaan päästä kelpieiden kanssa kotimetsän tasaisille poluille oikomaan jäseniä kaiken autossa kyhjötyksen, jyrkillä rinteillä kiipeilyn ja lyhyiden asfalttikävelyiden jälkeen!

Kun automatkan jälkihumina yhä kaikui päässä (kenties koirillakin), oman pedin uumeniin kelpasi käpertyä uneksimaan huimasta seikkailusta satumaisessa vuorten ja vuonojen maassa.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Kun seikkailukin odottaa

Elo-syyskuun taitteessa tahtoo mieleen hiipiä hiven haikeutta kesän kaikkoamisesta. Elokulon lievittämiseksi olemme tänä vuonna säästäneet kesälomamme syyskuulle ja päättäneet vaihtaa maisemaa reiluksi viikoksi. Huomenna starttaamme autolla pohjoiseen ihailemaan Lapin ruskaa ja jatkaa sieltä Norjan puolelle, aina Vesterålenin saaristoon saakka. Paluureitti kulkee sitten Pohjois-Ruotsin läpi Tornion kautta etelään. Kelpiet matkustavat luonnollisesti mukana ja pääsevät ensimmäistä kertaa muun muassa patikoimaan tunturissa ja vuorilla.


Musti ja Mirri tukee reissuamme sponsoroimalla koirille evääksi lihaisia Carnilove-säilykkeitä sekä Hatille uudet ergonomiset Rukka Solid -valjaat. Alustavien kokeilujen perusteella sekä ruoka- että varustepuoli näyttäisivät nyt olevan kunnossa, joten ei muuta kuin reppuja pakkaamaan!


*Meinaatko, että evästä saa vasta 500 kilometrin päässä?*

Seikkailumme vaiheita voit seurata Instagramin kautta, ja blogiin matkakertomus päivittyy viimeistään kotiinpaluun jälkeen. Veikkaisin, että luvassa saattaa olla ainakin muhkeita maisemia ja tuulisia tunnelmia!

Ja kaikki muuttuu uudeksi, kun seikkailukin odottaa.
- Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä 

maanantai 29. elokuuta 2016

Täyden kympin kanit

Onko mitään itsepäisempää kuin 10-vuotias kääpiökani?
On: kaksi 10-vuotiasta kääpiökania. Iki-ihanat sähköjäniksemme Hilla ja Muhvi, joita Musti ja Mirri muisti ihan omalla herkkupaketilla. Paketista löytyi Fiba First Rabbit -rehupellettejä, Little&Bigger-herkkutikkuja ja Brit Immune Stick -makupaloja.


Fiba First -rehupellettien pääraaka-aineena on timotei, joten ne sopivat loistavasti heinänsyöjien päivittäiseksi täysrehuksi. Suurissa pötkönmuotoisissa pelleteissä riittää myös pureskeltavaa pidemmäksi toviksi kuin perinteisissä pienissä rakeissa. Pitkäkestoinen puputtaminen onkin jäniseläimille paitsi mukavaa ajanvietettä, myös elintärkeää hampaiden ja suoliston huoltoa.

Vaikka Hillan ja Muhvin näkö ja kuulo ovat jo heikentymään päin, niiden hajuaistissa tai ruokahalussa ei ole ilmennyt mitään moittimista. Lieneekö sitten vanhuuden dementiaa vai silkkaa juonikkuutta, että aina ruokakupin tyhjennyttyä luppakorvien leirissä näyttää vallitsevan yksimielinen tietämättömyys juuri syödystä ateriasta, ja koko kerjuuperformanssi aloitetaan alusta. Ajattelimme siis, että pupupariskunnasta saisi taatusti maailman söpöimpiä kuvia niiden maistellessa uusia herkkuja sievästi vieretysten. Kamera vain valmiiksi, maistiaiskattaus olohuoneen matolle ja portti auki.


Kanitpa eivät ole mitään tyhmiä eläimiä. Ne vaistoavat heti, jos niitä yritetään lahjoa, kiristää tai houkutella. Tavallisesti aina jaloissa pyörivään otukseen iskee äkillinen epäluulo, vastarinta ja täyskäännös: takaisin oman huoneen perimmäiseen nurkkaan. Et voi pakottaa. Käyn yhä uudelleen pyydystämässä penseän Hillan pöydän alta ja kannan sen suoraan makupalojen ääreen, mutta kameran nähdessään se luikkii harvinaisen vikkelästi karkuun pienillä töppöjaloillaan. Sillä välin armoton herkkusuu Muhvi nappaa namuja suun täydeltä mukaansa ja kiiruhtaa viemään saalistaan turvaan. Kameraan tallentuu jokunen heilahtanut kuva pakenevista pupusista.


"En aio koskaan tulla pois pöydän alta."

Lopulta luovutamme, jätämme pari pellettipötköä kanihuoneen lattialle, ripustamme Little&Bigger-siementangon häkin pienaan ja poistumme huoneesta. Eipä aikaakaan, kun vanhat kapinalliset hipsivät lähemmäs, vilkuilevat varovasti, joko epäilyttävä väijytys on ohitse, ja ryhtyvät hyvällä halulla nautiskelemaan tarjoilusta.

Hetken päästä kanihuoneesta kuuluu kummallista räminää ja kolahtelua. Muhvi on tempaissut reippain ottein siementangon ripustuskoukkuineen irti ja yrittää omia aarretta kokonaan itselleen. Pitkän kepakon kanssa törmäilevä sokea ahmatti ja sen perässä jääräpäisesti köpöttävä Hilla ovat yhdessä aivan hellyttävän hulvaton näky. Trooppisten hedelmien makuinen tanko katoaa innokkaisiin turpiin alta aikayksikön.

Jäljelle jäi vain huolellisesti kaluttu puutikku.

Vaikka tutut rutiinit ovat ikääntyville kaneille erityisen tärkeitä, niin vanhuksemme ilahtuvat silminnähden tällaisista terveellisistä pikku yllätyksistä päivittäisten pellettiannosten, heinän ja omenoiden ohessa. Brit Immune Stick -makupalat ovat kätevän kokoisia piilotettavaksi vaikkapa vessapaperihylsyihin, ja antavat talttahampaille sopivasti vastusta. Askartelutuokiot ehkäisevät tylsistymistä tehokkaasti ja pitävät sähköjänikset käynnissä.

Hieman pieni kahdelle, mutta sisu sijaa antaa.


Löytyyhän talosta sentään vapaaehtoisiakin poseeraajia.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Taas me lennetään

Lähes kahdeksan viikon agilitytauon jälkeen koitti viimein se suuri päivä, kun pääsimme Hatin kanssa palaamaan lempiharrastuksemme pariin. Kesän mittaan Hatikainen on kuntoillut uiden ja maastolenkkeillen sekä saanut olkapäähänsä laserhoitoa 2-4 kertaa viikossa. Hieroja totesi viimeisimmällä käynnillään, että tilanne vaikutti nyt oikein hyvältä. Voisimme siis huoletta aloitella agitreenejä, kunhan vain jatkossakin panostan erityisesti jäähdyttelyihin ja palauttavaan liikuntaan.

Tämän lisäksi olen nyt oppinut senkin läksyn, että agilitykoira todella tarvitsee silloin tällöin ihan kunnollisen lepokauden lajitreeneistä ja -kisoista, vaikkei harrastustahti mikään tappava olisikaan. Tästedes muistan myös, että lentokeinut, puomilta lipsahtamiset ja esteisiin kolahdukset voivat jättää pitkäksikin aikaa lihaksistoon jälkensä, joita omat silmäni ja käteni eivät välttämättä havaitse. Parhaani mukaan olen tähänkin asti huolehtinut tiimikaverini terveydestä ja turvallisuudesta, mutta opittavaa riittää, eikä kaikkea silti aina voi ennakoida.


Kesä ilman agilitya on kulunut mitenkuten, ja aikatauluttomaan vapaa-aikaan oli jo ehtinyt tottuakin. Niinpä olo ennen ensimmäisiä treenejä oli kuin alakoululaisella kesäloman jälkeen: reppu täynnä iloista jännitystä ja ruostuneita rutiineja. Itse en täpinöissäni tahtonut saada unta edellisenä yönä, mutta Hatti oli onneksi autuaan tietämätön tulevasta riemusta - aina siihen asti, kunnes otin sen autosta ulos treenihallin parkkipaikalla. Siinä vaiheessa ei neljällä jalalla käveleminen ottanut enää onnistuakseen, vaan hihnan päässä kieppui innosta tärisevä vinkupallo, joka pompahteli minua vasten silmät loistaen. En voinut muuta kuin nauraa, vaikka arvelinkin, että näillä kierroksilla saatettaisiin treeniradalla lähteä keulimaan pahemman kerran. Mitä siitä, kunhan pääsisimme purkamaan höyryjä yhdessä!

Koska kelpien vauhtiasetuksissa ei tiettävästi ole säätövaraa, pyrittiin ensimmäistä treenikertaa keventämään madaltamalla hyppyrimoja sekä jättämällä pujottelu ja A-este väliin. Täysillähän sitä sitten mentiin, ja nautittiin! Nähtävästi tauko oli tehnyt meille molemmille pelkästään hyvää, sillä meno tuntui ihmeen vaivattomalta, suorastaan lentävältä. Hatikainen oli vauhdikkuudestaan huolimatta hienosti kuulolla, malttoi odottaa lähtölupaa, teki puomilla täydelliset kontaktit eikä edes livahdellut vääriin putkiin. Voihan kelpele, miten tätä yhteistä adrenaliinikuplaa oli kaivattu!

Intopiukeina molemmat.

Minusta vahvasti tuntui, että Hatti oli aivan yhtä onnellinen kuin minäkin, kun se illalla käpertyi ynisten sohvannurkkaan ja vastasi ylitsevuotaviin hellyydenosoituksiini aloittaen äänekkään syvähengityksen, melkein kuin kehräisi.

torstai 28. heinäkuuta 2016

Kantarellikoiruuden lyhyt oppimäärä


Koiran kirsu on hämmästyttävä aparaatti. Tuntuu vaikealta edes käsittää, miten suunnattomasti erilaisia hajuvivahteita se kykenee havaitsemaan ja analysoimaan. Ja jos koiria voidaan kouluttaa vainuamaan huumekätköjä, ihmisen verensokeritasoja tai syöpää, ei esimerkiksi tietyn sienilajin tunnistamisen luulisi olevan nuuskuttimelle temppu eikä mikään.

Nyt kun Hatti on ollut sairaslomalla agilitysta, ja rally-tokotreeneistäkin on pidetty kesätaukoa, ovat sekä kelpiet että emäntä kaivanneet jotakin muuta ajanvietettä metsälenkkien ja uiskentelun oheen. Eräänä iltana lenkkipolun varressa sammalen seasta kurkisteli joukko pieniä kirkkaankeltaisia lempparisieniäni, jotka saivat minut innostumaan: nytpä koulutankin itselleni kaksi kantarellikoiraa! Nose work -harjoitukset eucalyptus-hajulla sujuvat jo mukavasti, joten samalta pohjalta oli ihan yksinkertaista lähteä treenaamaan kantarellin tunnistusta.


Uhrasin siis omista iltapalaherkuistamme pari sientä harjoituskappaleiksi. Aluksi ojensin sientä koiralle nuuhkaistavaksi ja työnsin heti perään namia suuhun uudelleen ja uudelleen, jotta hajun ja palkan välille muodostuisi vahva kytkös. Aina kun koira haistoi sientä, sanoin "kantarelli". Seuraavaksi laitoin sienen lattialle koiran eteen, sanoin vihjesanan ja palkkasin nuuhkaisusta nopeasti, ettei koira ehtisi ottaa sientä suuhunsa. Hatin kanssa tämä vaihe ei heti toiminut aivan saumattomasti, vaan ensimmäinen harjoitussieni ennätti päätyä hakkelukseksi. "Jätä"-käskyllä sain Hatikaisenkin vähitellen ymmärtämään, ettei kaikkea tarvitse maistaa.


Luna hoksasi jo ensimmäisellä treenikerralla alkaa itse tarjota nose workista tuttua ilmaisuaan eli istahtaa haistettuaan kantarellia. Hatille luontaisin ilmaisu on maahanmeno, joten autoin sitä aluksi erillisellä "maahan"-käskyllä nuuhkaisun yhteydessä. Nämä alkuvaiheen harjoitukset ovat koko sienietsinnän pohja, joten helppoja toistoja kannattaa tehdä paljon, jotta hajusta syntyisi vahva muistijälki ja jotta ilmaisun idea olisi koiralle selvä ennen tehtävien vaikeutumista.


Seuraavaksi treenattiin kantarellin etsimistä helpoista piiloista sisällä. Otin harjoitussienen käsittelyyn avuksi pihdit, koska halusin häivyttää oman hajuni mahdollisimman pian pois häiritsemästä. Sitten siirryttiin nuuhkimaan irtosientä pihanurmikolla ja metsässä ennen kuin ryhdyttiin tositoimiin. Maassa kasvavat, koskemattomat sienet ovat kuitenkin aina haastavampia tapauksia kuin jo tutuksi tullut harjoituskappale.


Tiedossani oli pari varmaa kantarellipaikkaa, joista oli hyvä aloittaa varsinaiset maastotreenit. Halusin tehdä onnistumisen mahdollisimman helpoksi, jotta sienikoululaisten motivaatio pysyisi yllä. Vein kummankin koiran vuorollaan ihan lähelle kantarelleja, annoin "kantarelli"-käskyn ja osoitin oikean suunnan. Ensialkuun molemmat näyttivät hieman hämmentyneiltä ja tarjosivat jokusen valeilmaisun, jolloin vain toistin vihjesanan ja osoitin sieniä vielä lähempää. Parin onnistuneen toiston ja ruhtinaallisen palkintoseremonian jälkeen jatkoimme matkaa rennon metsälenkkeilyn merkeissä ja jätimme opit hautumaan, sillä tällainen nenä- ja aivojumppa väsyttää tehokkaasti.


Metsätreenien jälkeen huomasin kirsujen osoittavan omaehtoisesti uudenlaista kiinnostusta muihinkin sienikunnan olentoihin. Lenkkipolun varrella nuuhkaistaan ohimennen, onko kyse oikeasta lajista. Ja voi sitä ylpeyttä, kun oma kantarellikääpiö tekee ensimmäisen itsenäisen löytönsä paikasta, jossa en itse ole keltaisia aarteita koskaan huomannutkaan!

Opetusvideollamme sienikoululaiset esittelevät harjoittelun etenemistä.



VINKKI: Harjoitussieniä (tuoreita tai kuivattuja) voi myös laittaa alkuvaiheessa purkkiin, jossa on reiällinen kansi, jotta niihin ei tulisi niin paljon häiriöhajuja käsittelystä eikä koira pystyisi ottamaan niitä suuhun. Purkkivaiheeseen ei kuitenkaan kannata juuttua pitkäksi aikaa, ettei purkista tule koiralle Se Juttu.

torstai 14. heinäkuuta 2016

Lepää rauhassa, Sylvi Selviytyjä


Haluan omistaa tämän postauksen Lunan ja Hatin pitkäaikaisimmalle ja läheisimmälle koiraystävälle, Sylville, joka nukkui juuri pois 13 vuoden kunnioitettavassa iässä. Itsekin olin tuntenut tuon kultaisen collien pikkupennusta asti, kävellyt sen kanssa monet lenkit, kuunnellut monet yöt sen vienoa kuorsausta ja herännyt aamulla innokkaan puikkonokan lähituijotukseen. Blogissamme se on esiintynyt merkittävässä sivuroolissa vuosien varrella.

Sylvi sai elää loppuun asti täyttä koiran elämää virkeänä ja hyväkuntoisena seniorina. Tammikuussa diagnosoitu virtsarakon kasvain oli hyvin hitaasti kasvavaa laatua eikä näyttänyt vaivaavan millään lailla. Vielä juhannuksena meillä oli ilo saada reipas colliemummo vierailulle. Sylvi oli yksi niistä harvoista vieraista koirista, joiden seurassa Hattikin on aina tuntenut olonsa kotoisaksi ilman turhaa kyräilyä ja epävarmuutta.


Viimeisenä aamunaan Sylvi oli käynyt pirteänä vakiokävelyllään, syönyt aamiaisensa tavanomaisen valtavalla ruokahalulla ja jäänyt lempipaikalleen sohvalle nukkumaan emännän lähtiessä töihin. Sitten se ei vain enää herännyt. Surullisuudestaan huolimatta lähtö oli niin levollinen ja kaunis, kuin se voi olla.

Koko laumamme lähettää lämpimiä ajatuksia ja lohtulipaisuja Sylvin omille ihmisille ja muille rakkaan lemmikkinsä menettäneille. Emme koskaan unohda sympaattista pitkäkuonoista ystäväämme.