tiistai 29. marraskuuta 2016

Närästys kuriin

Luna ja refluksitauti ovat kuuluneet yhteen jo lähes kuuden vuoden ajan. Närästyskohtauksia on tullut aina silloin tällöin riippumatta siitä, onko ruokana ollut kuivanappulaa, raakaa lihaa, molempia sekaisin tai molempia erikseen, luullista tai luutonta, lisäravinteilla tai ilman, kerran päivässä tarjoiltuna tai usealle aterialle jaettuna. Aina hyvinä kausina on vaikuttanut pitkään siltä, että sopiva ruokavalio on vihdoin löytynyt ja ongelma saatu pois päiväjärjestyksestä - kunnes refluksi jälleen muistuttaa olevansa krooninen tauti.

Näiden kuuden vuoden aikana valvonut monta yksittäistä yötä rauhoitellen levotonta nieleskelijää, siivoten oksennuksia lattialta ja pähkäillen, mikä tällä kertaa meni pieleen. Siinä on ennättänyt kehitellä monenmoisia teorioita ja koota palapeliä yksilöllisistä riskitekijöistä. Lunan kohdalla niitä ovat erityisesti kaikenlaiset kiihdyttävät ja innostavat tilanteet, joihin elimistö reagoi samaan tapaan kuin negatiiviseen stressiinkin. Jos kierroksia nostattavaan toimintaan liittyy vielä ruokaa, närästysvaara kasvaa.


Syyskuisen lomamatkamme jälkeen tulin ajatelleeksi, ettei Luna ollut tarvinnut Antepsin-lääkitystä kertaakaan koko reissun aikana, vaikka stressitekijöitä varmasti riitti. Kenties pohjoisen raikas tunturi-ilma teki ihmeitä, mutta yksi todennäköisempi syy oli kuitenkin se, että reissueväinä oli vain vähärasvaisia kypsennettyjä valmisruokia. Kypsennys ja muu prosessointi muuttaa aina ruoan koostumusta helpommin sulavaan muotoon, joten kokeeksi olen nyt alkanut keittää Lunalle luutonta broileri- tai kalkkunajauhelihaa kuivamuonan oheen.

Rasvan karsiminen minimiin ei ole koiralle kestävä ratkaisu, mutta öljylisät olen jättänyt närästäjältä pois. Normaalirasvaisen ruoan rasva riittää kyllä. Lisäravinteina Luna saa maitohappobakteereita, melatoniinia, L-tryptofaania sekä B-, E- ja D-vitamiineja, jotka tukevat maha-suolikanavan terveyttä, vastustuskykyä ja stressinhallintaa.


Eräänä yönä, kun taas kerran havahduin aamuneljältä portin takaa kuuluvaan tassutteluun, tajusin yhtäkkiä, että Lunan mahan täytyi olla tyhjä. Ilta-ateriasta oli kulunut jo 8 tuntia, joten se, mitä Luna oli syönyt, ei voinut olla ensisijainen närästyksen aiheuttaja. Tottakai ruokavalion merkitys on olennainen, mutta tässä taitaa olla kyse hieman eri mekanismeista kuin heti ruokailun jälkeen ilmaantuvassa oireilussa. Silloin jos Luna on syönyt jotakin huonosti sulavaa tai muuten sopimatonta, nieleskely alkaa jo ruoan ollessa mahalaukussa, ja sapuska saattaa nousta sulamattomana ylös. Tavallisemmin oireet alkavat kuitenkin näin aamuyöstä, joten mahan tyhjeneminen näyttäisi olevan se taitekohta, joka herättää Lunan epämukavaan oloon. Lievimmillään se ei välttämättä ilmene varsinaisena närästysoireiluna, vaan Musti saattaa hiukan vaellella olohuoneessa, istuskella portilla ja haukahdella hiljaa, kuin haluaisi ulos. Kun sitä kehotetaan menemään nukkumaan, se usein kömpii saman tien takaisin sohvalle jatkamaan uniaan. Pitkään luulin yöheräilyä vain piintyneeksi tavaksi, ennen kuin oivalsin yhteyden tyhjään mahaan.

"Tyhjän mahan oksennukset" ovat tuttu käsite monelle koiranomistajalle. Lunakin pulautti nuorempana silloin tällöin pienen keltaisen lammikon lattialle, yleensä juuri aamun varhaisina tunteina. Koiran syömä ruoka siirtyy joidenkin tuntien kuluessa mahalaukusta pohjukaissuoleen, missä sen käsittelyyn osallistuu muun muassa sappinestettä. Jos mahan ja pohjukaissuolen välinen portti on jostakin syystä löystynyt, sappinestettä saattaa nousta mahalaukun puolelle ja ruokatorveen saakka aiheuttaen ikävää polttelua ja muita närästysoireita. Ihmisilläkin puhutaan sappirefluksista, ja moni siitä kärsivä kokee saavansa helpotusta tiheästä ruokailurytmistä. Tämä kuvio kävisi järkeen myös Lunan kohdalla.

Vannoutuneena kerran päivässä -ruokinnan kannattajana olen joutunut taipumaan siihen, että Luna nyt vain voi paremmin saadessaan murua rinnan alle useaan otteeseen pitkin päivää. Metsälenkkien yhteydessä etsitään siis nappuloita maastosta, ja varsinaisen ilta-aterian jälkeen vielä pieni yöpala (esim. piimätilkka tai muutama nappula) juuri ennen nukkumaanmenoa lykkää tyhjän mahan tunnetta pidemmälle aamuun.


Elämä refluksikoiran kanssa vaatii jonkin verran erikoisjärjestelyjä, ja näköjään on vähintään yhtä tärkeää kiinnittää huomiota siihen, milloin ja miten annan Lunalle ruokaa, kuin siihen, mitä sille annan. Vaivan perimmäinen syy on kuitenkin oletettavasti rakenteellinen ja siksi elinikäinen, joten voin vain koettaa olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, jos en aina ja joka tilanteessa välttämättä pysty ehkäisemään koiraparan huonoa oloa, ja keskittyä tekemään parhaani oireiden helpottamiseksi. Ruokailuhetket pyritään rauhoittamaan, ja ruokakuppi korotetaan kenkälaatikon päälle. Kiihdyttävissä treeneissä Lunaa palkataan mieluummin lelulla kuin nameilla, ja aktivointileluista suositaan sellaisia, joiden tyhjentäminen vaatii enemmän keskittynyttä askartelua kuin villiä jahtausta. Lisäksi on huolehdittava siitä, että Luna muistaa juoda riittävästi ja että se saa tarpeeksi rentouttavaa liikuntaa.

Inhottavuudestaan huolimatta oireet eivät onneksi ole jokapäiväisiä tai -öisiä. Enimmäkseen Luna on maailman iloisin, leikkisin ja leppoisin otus, joka näyttää nauttivan elämästään täysillä jokaisena närättömänä hetkenä. Hyvin nukuttujen öiden jälkeen on taas helppo uskoa, että kyllä me mokoman refluksin kanssa pystymme elämään, vaikka välillä sapettaa!


tiistai 22. marraskuuta 2016

Varaslähdöstä voittoon

Ehkä olettekin panneet merkille, että Hatti Show -videot ja kisapäivitykset ylipäätään ovat olleet viime aikoina harvassa. Materiaalia olisi kyllä ollut, sillä Hatin kanssa agilityradoilla tunnetusti aina sattuu ja tapahtuu. En myöskään haluaisi ylläpitää blogissani sellaista somekulttuuria, jossa vain menestyksen hetket nostetaan esiin ja virheet editoidaan näkymättömiin.

Olen vain yksinkertaisesti potenut motivaatiopulaa. Jatkuva alisuoriutuminen alkoi jo nakertaa itseluottamustani, eivätkä tämän vuoden aikana saavutetut pari hassua tulosta kymmenien hylkyjen joukossa oikein riittäneet pitämään mieltä lämpimänä. Syksyn treeneissä on panostettu ohjaustekniikan lisäksi erityisesti siihen, että Hattiainen malttaisi odottaa lähtölupaa ja pysytellä kuulolla myös kaikkein kiihdyttävimmissä tilanteissa, kun silmien edessä siintää putki poikineen ja ympärillä kaikuu muiden koirakoiden innostuneita ääniä.

Viime viikonloppuna lähdin Helsingin kisoihin päättäväisin aikein, joskin jo valmiiksi hieman turhautuneena. Minun teki varmaankin yhtä kovasti mieli radalle kuin Hatinkin, mutta samalla tiesin, että saattaisimme joutua kääntymään lähtöviivalta saman tien takaisin, jos paikallaoloharjoitukset eivät vieläkään olisi kantaneet hedelmää. Jokaiseen starttiin olisi tietenkin valmistauduttava aivan normaalisti, rata opeteltava ja koira verryteltävä, mutta silti itse suoritus olisi ehkä jätettävä väliin. Minun pitäisi vain pysyä lujana.

Ensimmäisessä startissa en pysynyt lujana. Eikä pysynyt Hatikainen aloillaan. Aavistuslähdöstä huolimatta kutsuin kelpien radalle, ja sehän lähti kuin tykin suusta ampaisten suoraan putkesta toiseen putkeen, ennen kuin ennätin henkeä vetää. Vasta siinä vaiheessa tajusin poistua oikotietä maaliin häveten omaa töppäilyäni ja väistellen jaloissani hyppelevää yli-iloista putkisankaria.

Nyt oikeasti. Pidin itselleni ankaran nuhdesaarnan ja valmistauduin uhraamaan seuraavan startin pelkän lähtötreenin nimiin. Mutta kas! Vain kerran palautin pikkuvarkaan alkuasentoon, ja niillä sijoillaan se sitten tapitti, kun kävelin ensimmäisen esteen taa. Ei muuta kuin baanalle! Hylätty tuloskaan ei harmittanut, sillä päivän tavoite oli täyttynyt, ja pienikin annos sujuvaa agilityä riitti nostamaan mielialaani huimasti.

Viimeisen radan alussa en ollut enää parhaassa latingissa, mutta Hattipa oli. Neuvottelimme lähtöluvan odottamisesta kauan ja hartaasti. Tuomari vihelsi jo ensimmäisen varoituksen, mutta olin päättänyt käyttää tähän kurinpalautukseen kaiken sallitun ajan, vaikka sitten joutuisimme diskatuksi. Juuri kun odotin kuulevani lopullisen pillinvihellyksen, Hatti jäikin aloilleen ja säntäsimme matkaan. Sen jälkeen kaikki tuntui ihmeen helpolta! Ohjasin radan niin kuin olin suunnitellut, Hatti suoritti esteet niin kuin ohjasin, ja maalissa kuulin kaiuttimista, että olimme todellakin tehneet nollan. Nollan?! NOLLAN!!!??? Spontaani riemu törmäili päässäni epäuskon lohkareisiin. Kannustusjoukot kertoivat, että sijoituksemme olisi todennäköisesti ensimmäinen tai toinen.


Tällä kertaa sekunnin kymmenykset olivat meidän puolellamme, ja vaiheikkaan kisapäivän päätteeksi minut kutsuttiin korkeimmalle palkintokorokkeelle, ensimmäistä kertaa kolmosluokan kisoissa. Kaiken ällistyksen kukkuraksi käteeni ojennettiin vielä sertiruusuke. Voi Hatikainen minkä teit! Kyllä tällä nosteella jaksaa taas taistella ja toilailla 😃

*Mitä ihmettä me just tehtiin?!*

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Instan ihmekoirat ja muita riittämättömyyden harhoja

Sen jälkeen kun Sähköpaimenet liittyivät Instagramiin, olen löytänyt seurattavakseni monia kiinnostavia ja inspiroivia koiraharrastajia eri puolilta maailmaa. Iltaisin selailemme yhdessä puolison kanssa söpöjen lemmikkien kuvia ja ihailemme videopätkiä, joissa ruotsalaiset superkoirat treenaavat ehtymättömällä draivilla päivästä toiseen. Videoiden lomassa vilahtaa silloin tällöin vedoksia muistivihkon sivuista, joille jokainen harjoitus on huolellisesti suunniteltu. Tekosyitä ei tunneta. Perheen lapset ja toiset koirat toimivat apuna häiriötreeneissä, tai sitten ne istuvat nätisti käskyn alla odottamassa vuoroaan. Kauppareissun ohessa pyörähdetään kivat pienet citytottikset ostoskeskuksen käytävällä, ja pyykin ripustuksen aikana koira saa kätevästi pitkäkestoisen paikkamakuuharjoituksen pesutuvan lattialla. Yhdeksänviikkoiset pennut hallitsevat jo tokon alokasluokan liikkeet ja osaavat rauhoittua käskystä.

Instan ihmemaan äärellä juttelemme, että mekin voisimme koettaa panostaa vähän enemmän tuollaisiin arjen tottelevaisuustreeneihin. Sehän on oikeasti tosi helppoa: kaikenlaisissa eri tilanteissa ja ympäristöissä voisi tehdä jotakin pientä, mikä kehittäisi häiriönsietoa ja keskittymiskykyä. Tästähän oli puhetta jo silloin Norjan reissuun lähtiessä, mutta sitten se jäi, kun oli niitä vuoria ja kaikkea... Koskaan ei kuitenkaan ole liian myöhäistä! Kyllä meidänkin metsäläisistä voi vielä tulla superkoiria!


Kelpiet pakataan taas kyytiin, kun lähdemme lähikaupunkiin asioille ja kyläilemään. Ne kiskovat nelivetoina Mustin ja Mirrin ovesta sisään ja ottavat kaiken ilon irti henkilökunnan huomiosta sillä välin, kun toinen emäntä lastaa lihapakasteita koriin ja toinen vaihtaa kuulumisia tutun myyjän kanssa. Ystäväperheen luona viihdymme muutaman tunnin ja ihastelemme kahvipöydästä hymyillen, miten lapset ja koirat näyttävät nauttivan toistensa seurasta. Kun vielä olemme selviytyneet kaikista kaupunkilenkkeilyn extreme-haasteista, kuten talutushihnoista, kakkapusseista ja liikennesäännöistä, jättäneet väsyneet kelpiet autohäkkeihinsä lepäilemään ja haahuilleet tunnin marketin leipäosastolla elämää suurempien päätösten repiminä, olemme todellakin kaikki ansainneet lokoisan koti-illan sohvalla.

Siinä päivän Instagram-syötettä selaillessa se sitten muistuu mieleen: eipä nyt TAASKAAN tullut tehtyä tottista siellä kauppakeskuksen parkkihallissa, ei häiriötreeniä lapsiperheen luona eikä paikallaoloa Mustissa ja Mirrissä. Huono koiranomistaja -kohtaus uhkaa. Onko ihmekään, ettei meillä mitään osata?! Ei olla arvokisakelpoisia eikä edes valioita lajeissamme. Tuurilla onnistutaan kerran vuodessa, mutta enimmäkseen saa aina vain kärsiä ja hävetä.


Mutta hetkinen nyt... Kuka muka määrittelee kelpoisuusvaatimukset minun ja koirieni keskinäiselle suhteelle? Kenelle ollaan tilivelvollisia siitä, miten oman lauman arki sujuu? Ja kenen muun mielipiteellä todella on väliä, jos perusasiat ovat kohdallaan? Tässä me olemme juuri viettäneet yhdessä mukavan ja virikkeidentäyteisen päivän, jonka jäljiltä huonostikasvatetut eläimemme näyttävät aivan siltä, kuin olisimme niille maailman parhaita omistajia. Ja niinhän me olemmekin. Huono koiranomistaja -kompleksi on oikeasti aivan yhtä turha kuin huonon vanhemmuuden syndroomatkin. Ne kun syntyvät vain ja ainoastaan jokaisen omista harhakuvitelmista.

Voihan some, taas menin halpaan! Juutuin kiertämään ahdasta riittämättömyyden rinkiä, enkä muistanut olevani itsekin yksi pieni Instagram-illuusio muiden joukossa. Siellä, missä yksi kuva tai puolen minuutin videoklippi kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, on äärimmäisen helppoa rakentaa editoitua ja filtteroitua rinnakkaistodellisuutta, jonka kauneus on katsojan silmissä.

Se, että joku on hyvä jossakin, ei tarkoita, etten minä olisi tarpeeksi. On aivan oma valintamme, paljonko olemme valmiita panostamaan koulutuksen finesseihin ja minkälaisia tuloksia voimme sen perusteella odottaa. Suomen mestariksi tähtäävän on tehtävä töitä kuin mestari. Me emme ole valinneet sen luokan omistautumista, joten harjoitustahtimme taitaa olla juuri oikea meille. Intoillaan ja filosofoidaan paljon, unohdetaan puolet, tehdään vähän sitä sun tätä, pidetään taas vähän taukoa ja yritetään uudelleen. Usein mokataan, joskus rokataan.

perjantai 28. lokakuuta 2016

Nollasta sataan

...tai ainakin melkein. Hatin tuloskunto rally-tokossa pompsahti kerrasta takaisin alkuperäiselle tasolle heti, kun M lähti sen kanssa kahdestaan kisoihin ja minä jäin kotiin. AVO-luokan viimeistä hyväksyttyä tulosta oli metsästetty lupaavan kevään jälkeen kahden hylyn verran, joten nyt oli kokeiltava uudenlaista strategiaa. Eipä ollut pikkukelpiellä mitään vaikeuksia keskittyä esittämään parasta osaamistaan, kun en ollut sekoittamassa sen pasmoja läsnäolollani.


Minun osani sen sijaan ei ollut helppo! Puolison puolesta jännittäminen kotona tuntui tuplasti piinaavammalta kuin kehän laidalla. Toivoin niin kovasti, ettei toisen tarvitsisi tällä kertaa lähteä kisapaikalta alisuoriutuneena ja lannistuneena ilman tulosta, sillä tiesin, mihin tuo kaksikko pystyisi yhteistyön toimiessa. Toisaalta olisin niin mielelläni ollut edes kärpäsenä katossa näkemässä sitä kaunista yhteistyötä, JOS se vain toimisi. Nyt en voinut tehdä muuta kuin vilkuilla malttamattomana kelloa ja odottaa viestiä kädet hikoillen.

Ensimmäinen viesti kuului kaikessa lyhykäisyydessään: "Ihana Hatti!" Sydän lämpeni hetkessä ilosta ja huojennuksesta, sillä nuo sanat kertoivat, että tärkein tavoite - molemminpuolinen luottamus - oli saavutettu. Seuraavaksi tuli kuva tulostaulusta, jossa komeili Hatin nimen perässä pistemäärä 99. Onneksi kukaan ei ollut näkemässä, että silmäni hieman kostuivat liikutuksesta. Kun sitten kolmas viesti ilmoitti ytimekkäästi "Voitettiin!", tuulettelin sohvalla niin riemukkaasti, että vieressä nukkunut Luna loi minuun jotenkin moittivan katseen.

Kaikkien hankaluuksien ja pettymysten jälkeen tällainen huippuonnistuminen maistui erityisen makealta, ja siitä riittää meillä tietenkin hehkutuksen aihetta pitkäksi aikaa. Hieno suoritus toi Hatikaiselle lisäksi vihdoin RTK2-koulutustunnuksen ja siirron voittajaluokkaan. Toivottavasti voin vielä joskus olla paikan päällä ihailemassa tämän taitavan tiimin menoa! Videollakaan se ei tosin hullummalta näytä :)


sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Varjoni ja minä

Hatin ja minun agilitykausi ei ole sujunut aivan suunnitelmien mukaan. Kun Hatikaisen kuntouduttua pääsisimme vihdoin syyskuussa kisaamaan, en ollutkaan niin täynnä tuttua kuplivaa innostusta kuin olin kuvitellut. Tunsin kummallista agilityväsymystä, vaikka olimme juuri olleet pitkään tauolla. Annoin menneiden epäonnistumisten lannistaa itseni jo valmiiksi, ja jännitin lähtötilanteita, joissa pikkukelpien paikallaan pysyminen on aina ollut enemmän tai vähemmän epävarmaa. Yleensä enemmän.

Pääasia, että koira on terve ja sillä on kivaa, vakuutin itselleni jokaisen varaslähdön, kontaktivirheen ja hylätyn tuloksen jälkeen. Hatin asenteessa oli juuri oikeanlaista itsevarmuutta, mutta minulla oli jotenkin nolo ja neuvoton olo. Tiesin, ettei minun olisi koskaan pitänyt suostua mukaan tuohon varaslähtöpeliin, vaan tarttua ongelmaan jämäkällä otteella. Kouluttaa paikallapysymistä johdonmukaisesti, vaatia koiralta sitä mitä se osaa ja tehdä selväksi, ettei siitä tingitä. Aivan yksinkertainen juttu. "Molemmilla kuuluisi olla kivaa, ei vain koiralla", eräs treenikaveri muistutti.


Taas oli taustapeiliin katsomisen paikka. Kun olin kuukausia kantanut huolta kullanmuruseni voinnista, huoli oli ihan huomaamatta punoutunut osaksi minun ja Hatin välistä suhdetta. Omasta mielestäni en ollut kohdellut Hattia säälivästi tai ainakaan lepsusti, mutta tuo pieni harmaa varjo oli koko tämänkin ajan seurannut jokaista mielentilaani tuntokarvat ojossa. Se oli huolestunut minun huolestuneesta olemuksestani. Se hiippaili kotona jatkuvasti perässäni kyselevän näköisenä ja asettui iltaisin omistavasti jalkojeni päälle nukkumaan. Se jopa lakkasi toimimasta M:n kanssa rally-tokokentällä ja jäi vain etsimään minua katseellaan niin, että suoritustaso rallykisoissa romahti satavarmasta nollaan.

Huolen varjossa koulutukselliset haasteet olivat tosiaan alkaneet tuntua merkityksettömiltä. Olin vain niin kaivannut sitä yhteistä, huoletonta hauskanpitoa, etten halunnut ryhtyä heti vaatimaan ja nipottamaan. Viis siitä, jos kontaktit ovat vähän sinne päin tai lähdöt leviävät käsiin, kunhan selviydymme maaliin ilman törmäyksiä, putoamisia, liukastumisia ja tiesmitä! Joten tottakai Hattiainen otti irti juuri niin paljon vapauksia kuin sille annoin. En ollut kovin reilu, sillä petyin ja harmistuin kuitenkin, vaikka meidän piti vain pitää hauskaa. Pohdiskelin eräänä iltana ääneen, miksi en vieläkään osaa luottaa Hatin osaamiseen, itseeni, tai meihin tiiminä. Vai onko kyse sittenkin siitä, että luottamukseni agilityyn on kolhiutunut?


Agility, tuo suurten tunteiden ja itsensä voittamisen loputon lähde, on valloittanut sydämeni, mutta myös särkenyt sen jo kertaalleen. En voi enää katsoa lajia pelkästään sateenkaarenväristen tähtisadelasien läpi, sillä olen nähnyt ja kuullut, millaisille vaaroille se altistaa koirat - juuri sen minunkin kalleimman aarteeni. En enää voi olla tiedostamatta vastuutani selvääkin selvemmin: minun on punnittava meidän molempien puolesta, millaisia riskejä olen valmis ottamaan yhteisen intohimomme eteen. Niinpä koetan ottaa kaikki mahdolliset uhkatekijät huomioon ja tasoittaa Hatin tietä kaikin voitavin keinoin: ohjelmoin verryttelylenkit, palautumispäivät, optimoidut lisäravinteet ja lihashuollot lähes pakkomielteisen tarkasti treeni- ja kisapäivien ympärille, ikään kuin kuplamuoviksi lieventämään vaarojen terävyyttä. Sellainen alkaa uuvuttaa. Pelon kautta ei ole koskaan saavutettu mitään hyvää.

Miten tästä eteenpäin? Siihen minulla ei ole vielä valmista reseptiä. Olisi korkea aika kohdistaa katse nykytilanteeseen sen sijaan, että vaivaan päätäni menneillä vaivoilla tai tähyän tulostavoitteisiin. Tänään aloitamme talvikauden viikkotreenit uudella hallilla, ja ne aloitetaan kirjaimellisesti lähtöviivalta. Huolenpidosta koetetaan jättää huoli pois, ja voivottelu vaihdetaan luottamukseen. Hatti ansaitsee turvallisen emännän, joka paitsi paijaa ja palkitsee, myös pitää suoraselkäisesti ohjat käsissään.


keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Hyvä ruoka, parempi matka!

Koirien ruokahuollon suunnittelu oli tietenkin se asia, josta aloitin syyskuiseen Pohjoisen reissuumme valmistautumisen heti, kun reitti ja aikataulut oli lyöty lukkoon. Sillä välin kun toinen puoliskoni perehtyi matkavakuutuksiin, sääennusteisiin, tietulleihin ja automaattivaihteiston moottorijarrutukseen jyrkässä alamäessä, minä keskityin olennaisimpaan: kuivamuonaa, puolikosteaa vai märkäruokaa? Lammasta, ankkaa, lohta? Montako purkkia kutakin?

*Laskelmieni mukaan mahdollisimman monta. Kaikkia.*

Koska matkustimme omalla autolla emmekä yöpyneet maastossa, eväiden painoa ei tarvinnut karsia minimiin. Tärkeimpinä valintakriteereinä pidin ruoan hyvää sulavuutta sekä kuljetuksen ja annostelun helppoutta ja siisteyttä. Lunan närästystaipumuksen takia en halunnut ryhtyä mihinkään erikoisiin tai spontaaneihin kokeiluihin, vaan pitäytyä linjalla, joka on ennenkin todettu toimivaksi: puolet lihaa, puolet kuivaa. Tavanomainen raaka liha vain korvattiin laadukkailla kypsillä lihasäilykkeillä. Mustin ja Mirrin lähettämät Carnilove-murekkeet osoittautuivatkin oikein hyväksi valinnaksi, sillä närästyksestä ei ollut tietoakaan koko matkan aikana, ja molempien koirien mahat vaikuttivat kaikin puolin tyytyväisiltä. Makuvaihtoehtoina vaihtelivat lammas-villisika, ankka-fasaani ja lohi-kalkkuna, jotka kaikki sisältävät vain lihaa, mineraaleja ja pienen määrän marjoja kuidun ja flavonoidien lähteenä.

 

Jokaisena reissupäivänä kahden kelpien kuppeihin jaettiin puoliksi yksi 400 gramman Carnilove-tölkillinen ja yksi 210 gramman annosrasiallinen puolikosteita Alpha Spirit -nappuloita, nekin Mustin ja Mirrin tarjoamia. Jos olisimme vaeltaneet päiväkausia rinkat selässä, olisin varmasti päätynyt pakkaamaan koirille retkimuonaksi pelkästään Alpha Spiritiä, koska pakkaukset ovat niin käteviä ja keveitä kantaa, ja ravintosisältökin on kohdallaan. Toki viikon-parin reissu on niin lyhyt, ettei ruokavalion täysipainoisuudesta tarvitsisi stressiä ottaa, mutta silti on mukava tietää, että kaverit saavat eväistään välttämättömien proteiinien ja rasvan lisäksi myös kivasti kalsiumia sekä muita kivennäisaineita ja vitamiineja. Luna ja Hatti ovat hulluina pienten kuutioiden makuun, joten patikointiretkillä osa päivän ruoasta nautittiin suoraan taskusta palkaksi siitä, että kelpiet malttoivat kulkea tovin rauhallisesti tai oleilla aloillaan taukopaikoilla.


Näillä eväillä jaksettiin sekä vaativat vaellukset että lukuisat tunnit tien päällä. Ilta-aterioiden valmistus sujui vaivattomasti niin pienessä vaatimattomassa leirintämökissä, sukulaisten kodinhoitohuoneessa kuin hotellihuoneen Ikea-keittiössäkin. Omien teräskuppien lisäksi tarvittiin vain lusikka ja tilkka vettä.


Tuttuna toistuva illallisrutiini toi rauhoittavaa kotoisuuden tuntua tiuhaan vaihtuvien maisemien keskelle. Kaksi nälkäistä matkalaista oli aina valmiina huolehtimaan kippojen tyhjennyksestä ja kiillotuksesta!


keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Ruskaretkiä ja huippuhetkiä

Vaeltaminen omien rakkaiden sähköpaimenten kanssa Lapin tunturissa ja Norjan vuorilla oli ihanaa, antoisaa ja elämyksellistä - mutta ei aina yhtä vaivatonta ja idyllistä kuin kuvissa näyttää. Pitkäkestoinen hidas hihnakävely paikoin jyrkillä ja kapeilla vaellusreiteillä vaati opettelua ja keskittymistä sekä meiltä omistajilta että koirilta, kun normaalisti olemme tottuneet lenkkeilemään suhteellisen tasaisissa maisemissa ja enimmäkseen ilman taluttimia. Hiki siinä virtasi, ja pari rumaa sanaakin saattoi karata emännän suusta rikkomaan luonnon rauhaa, kun innokkaat kaverukset koettivat kiskoa meihin kaksijalkaisiin vauhtia soisilla rinteillä ja ehättää hihnat suorana valtaamaan korkeimmat huiput.



Riisitunturilla (kuten muissakin kansallispuistoissa) koirat oli tietenkin pidettävä kytkettyinä, ja niin myös Norjan vuorenrinteillä, missä laidunsi vielä joitakin lampaita. Hyvät varusteet kuitenkin tekivät taivaltamisesta huomattavasti helpompaa meille kaikille. Sitä paitsi talutin ja valjaat kertoivat koirille, ettei nyt ollut tarkoitus purkaa kaikkea energiaa heti alkuunsa, vaan työskennellä tuntikausia tasaiseen tahtiin, aktivoida pienetkin lihakset käyttöön ja katsoa tarkkaan mihin astuu.



Hatti on aina inhonnut valjaiden pukemista, joten oli tärkeää löytää malli, joka on riittävän mukava ja huomaamaton päällä, jotta liikkuminen sujuisi mahdollisimman rennosti ja kiemurtelematta. Samalla valjaiden oli oltava tukevat, ettei aiemmin oireilleeseen olkapäähän tulisi turhaa lisäkuormitusta nykäyksistä. Mustin ja Mirrin sponsoroimat Rukka Solid -valjaat vastasivat näitä vaatimuksia täydellisesti: helpot pukea, hyvin istuvat, hiertämättömät - sanalla sanoen toimivat! Olennaista on myös se, ettei valjaiden malli rajoita eturaajojen liikettä eikä siis aiheuta ärsytystä olkanivelten seudulle.


Itse käytin kaikilla vaelluksilla talutusvyönä Pro Dog by Rukka Training -treenitaskua, johon Hatti oli kytkettynä Pro Dog -joustotaluttimella. Kädet vapaina on paljon helpompaa tasapainoilla epätasaisessa maastossa, ja taskuihin sai kätevästi puhelimen, koirien namit ja jopa pientä varavaatetusta. M talutti Lunaa mieluummin ilman vyötä ja halusi ehdottomasti käyttää aina kestosuosikkiaan Rukka Hike -joustotalutinta, koska sillä saa kuulemma pidettyä hyvän tuntuman koiraan hankalissakin paikoissa jousto-osien ja kahden erilaisen kädensijan ansiosta, eivätkä käsilenkit hierrä kättä pitkälläkään patikkaretkellä. Pitkospuilla ja kimuranteissa kivikoissa käskimme koirat turvallisuussyistä kulkemaan takana.



Koirien oma juomapullo osoittautui myös todella tarpeelliseksi, sillä rinteitä kavutessa tuli kuuma, eikä puroja pulputtanut joka polun varressa. Aina kun itse pidimme juomatauon, tarjosin Lunalle ja Hatillekin vettä, ja lähes joka kerralla ne latkivat sitä hyvin halukkaasti. Taukopaikoilla kanssavaeltajat ihastelivat hyväkäytöksisiä kelpieitä, jotka istuskelivat tai makailivat lähelläni tapittaen minua silmiin. Voin paljastaa salaisuuden: taskuni oli täynnä Alpha Spiritiä. (Koirien reissueväistä enemmän seuraavassa postauksessa.)


Upeissa maisemissa ja raikkaassa ilmassa patikointi räiskyvän ruskan keskellä on jo sinänsä varma hyvän olon resepti. Erityisen kaunista on saada kokea tämä kaikki oman lauman kanssa: nähdä koirien valtava elämänilo, kun ne vihdoin pääsevät norjalaisen takapihan "pienellä" vuorella vapaasti kiipeilemään haluamilleen kiville. Istua yhdessä puuskuttaen huipulla ihmettelemässä maailmaa, hiukset ja korvat tuulessa siirottaen. Levätä retken jälkeen syvän tyytyväisenä, raukeana läjänä.