keskiviikko 17. elokuuta 2016

Taas me lennetään

Lähes kahdeksan viikon agilitytauon jälkeen koitti viimein se suuri päivä, kun pääsimme Hatin kanssa palaamaan lempiharrastuksemme pariin. Kesän mittaan Hatikainen on kuntoillut uiden ja maastolenkkeillen sekä saanut olkapäähänsä laserhoitoa 2-4 kertaa viikossa. Hieroja totesi viimeisimmällä käynnillään, että tilanne vaikutti nyt oikein hyvältä. Voisimme siis huoletta aloitella agitreenejä, kunhan vain jatkossakin panostan erityisesti jäähdyttelyihin ja palauttavaan liikuntaan.

Tämän lisäksi olen nyt oppinut senkin läksyn, että agilitykoira todella tarvitsee silloin tällöin ihan kunnollisen lepokauden lajitreeneistä ja -kisoista, vaikkei harrastustahti mikään tappava olisikaan. Tästedes muistan myös, että lentokeinut, puomilta lipsahtamiset ja esteisiin kolahdukset voivat jättää pitkäksikin aikaa lihaksistoon jälkensä, joita omat silmäni ja käteni eivät välttämättä havaitse. Parhaani mukaan olen tähänkin asti huolehtinut tiimikaverini terveydestä ja turvallisuudesta, mutta opittavaa riittää, eikä kaikkea silti aina voi ennakoida.


Kesä ilman agilitya on kulunut mitenkuten, ja aikatauluttomaan vapaa-aikaan oli jo ehtinyt tottuakin. Niinpä olo ennen ensimmäisiä treenejä oli kuin alakoululaisella kesäloman jälkeen: reppu täynnä iloista jännitystä ja ruostuneita rutiineja. Itse en täpinöissäni tahtonut saada unta edellisenä yönä, mutta Hatti oli onneksi autuaan tietämätön tulevasta riemusta - aina siihen asti, kunnes otin sen autosta ulos treenihallin parkkipaikalla. Siinä vaiheessa ei neljällä jalalla käveleminen ottanut enää onnistuakseen, vaan hihnan päässä kieppui innosta tärisevä vinkupallo, joka pompahteli minua vasten silmät loistaen. En voinut muuta kuin nauraa, vaikka arvelinkin, että näillä kierroksilla saatettaisiin treeniradalla lähteä keulimaan pahemman kerran. Mitä siitä, kunhan pääsisimme purkamaan höyryjä yhdessä!

Koska kelpien vauhtiasetuksissa ei tiettävästi ole säätövaraa, pyrittiin ensimmäistä treenikertaa keventämään madaltamalla hyppyrimoja sekä jättämällä pujottelu ja A-este väliin. Täysillähän sitä sitten mentiin, ja nautittiin! Nähtävästi tauko oli tehnyt meille molemmille pelkästään hyvää, sillä meno tuntui ihmeen vaivattomalta, suorastaan lentävältä. Hatikainen oli vauhdikkuudestaan huolimatta hienosti kuulolla, malttoi odottaa lähtölupaa, teki puomilla täydelliset kontaktit eikä edes livahdellut vääriin putkiin. Voihan kelpele, miten tätä yhteistä adrenaliinikuplaa oli kaivattu!

Intopiukeina molemmat.

Minusta vahvasti tuntui, että Hatti oli aivan yhtä onnellinen kuin minäkin, kun se illalla käpertyi ynisten sohvannurkkaan ja vastasi ylitsevuotaviin hellyydenosoituksiini aloittaen äänekkään syvähengityksen, melkein kuin kehräisi.

torstai 28. heinäkuuta 2016

Kantarellikoiruuden lyhyt oppimäärä


Koiran kirsu on hämmästyttävä aparaatti. Tuntuu vaikealta edes käsittää, miten suunnattomasti erilaisia hajuvivahteita se kykenee havaitsemaan ja analysoimaan. Ja jos koiria voidaan kouluttaa vainuamaan huumekätköjä, ihmisen verensokeritasoja tai syöpää, ei esimerkiksi tietyn sienilajin tunnistamisen luulisi olevan nuuskuttimelle temppu eikä mikään.

Nyt kun Hatti on ollut sairaslomalla agilitysta, ja rally-tokotreeneistäkin on pidetty kesätaukoa, ovat sekä kelpiet että emäntä kaivanneet jotakin muuta ajanvietettä metsälenkkien ja uiskentelun oheen. Eräänä iltana lenkkipolun varressa sammalen seasta kurkisteli joukko pieniä kirkkaankeltaisia lempparisieniäni, jotka saivat minut innostumaan: nytpä koulutankin itselleni kaksi kantarellikoiraa! Nose work -harjoitukset eucalyptus-hajulla sujuvat jo mukavasti, joten samalta pohjalta oli ihan yksinkertaista lähteä treenaamaan kantarellin tunnistusta.


Uhrasin siis omista iltapalaherkuistamme pari sientä harjoituskappaleiksi. Aluksi ojensin sientä koiralle nuuhkaistavaksi ja työnsin heti perään namia suuhun uudelleen ja uudelleen, jotta hajun ja palkan välille muodostuisi vahva kytkös. Aina kun koira haistoi sientä, sanoin "kantarelli". Seuraavaksi laitoin sienen lattialle koiran eteen, sanoin vihjesanan ja palkkasin nuuhkaisusta nopeasti, ettei koira ehtisi ottaa sientä suuhunsa. Hatin kanssa tämä vaihe ei heti toiminut aivan saumattomasti, vaan ensimmäinen harjoitussieni ennätti päätyä hakkelukseksi. "Jätä"-käskyllä sain Hatikaisenkin vähitellen ymmärtämään, ettei kaikkea tarvitse maistaa.


Luna hoksasi jo ensimmäisellä treenikerralla alkaa itse tarjota nose workista tuttua ilmaisuaan eli istahtaa haistettuaan kantarellia. Hatille luontaisin ilmaisu on maahanmeno, joten autoin sitä aluksi erillisellä "maahan"-käskyllä nuuhkaisun yhteydessä. Nämä alkuvaiheen harjoitukset ovat koko sienietsinnän pohja, joten helppoja toistoja kannattaa tehdä paljon, jotta hajusta syntyisi vahva muistijälki ja jotta ilmaisun idea olisi koiralle selvä ennen tehtävien vaikeutumista.


Seuraavaksi treenattiin kantarellin etsimistä helpoista piiloista sisällä. Otin harjoitussienen käsittelyyn avuksi pihdit, koska halusin häivyttää oman hajuni mahdollisimman pian pois häiritsemästä. Sitten siirryttiin nuuhkimaan irtosientä pihanurmikolla ja metsässä ennen kuin ryhdyttiin tositoimiin. Maassa kasvavat, koskemattomat sienet ovat kuitenkin aina haastavampia tapauksia kuin jo tutuksi tullut harjoituskappale.


Tiedossani oli pari varmaa kantarellipaikkaa, joista oli hyvä aloittaa varsinaiset maastotreenit. Halusin tehdä onnistumisen mahdollisimman helpoksi, jotta sienikoululaisten motivaatio pysyisi yllä. Vein kummankin koiran vuorollaan ihan lähelle kantarelleja, annoin "kantarelli"-käskyn ja osoitin oikean suunnan. Ensialkuun molemmat näyttivät hieman hämmentyneiltä ja tarjosivat jokusen valeilmaisun, jolloin vain toistin vihjesanan ja osoitin sieniä vielä lähempää. Parin onnistuneen toiston ja ruhtinaallisen palkintoseremonian jälkeen jatkoimme matkaa rennon metsälenkkeilyn merkeissä ja jätimme opit hautumaan, sillä tällainen nenä- ja aivojumppa väsyttää tehokkaasti.


Metsätreenien jälkeen huomasin kirsujen osoittavan omaehtoisesti uudenlaista kiinnostusta muihinkin sienikunnan olentoihin. Lenkkipolun varrella nuuhkaistaan ohimennen, onko kyse oikeasta lajista. Ja voi sitä ylpeyttä, kun oma kantarellikääpiö tekee ensimmäisen itsenäisen löytönsä paikasta, jossa en itse ole keltaisia aarteita koskaan huomannutkaan!

Opetusvideollamme sienikoululaiset esittelevät harjoittelun etenemistä.



VINKKI: Harjoitussieniä (tuoreita tai kuivattuja) voi myös laittaa alkuvaiheessa purkkiin, jossa on reiällinen kansi, jotta niihin ei tulisi niin paljon häiriöhajuja käsittelystä eikä koira pystyisi ottamaan niitä suuhun. Purkkivaiheeseen ei kuitenkaan kannata juuttua pitkäksi aikaa, ettei purkista tule koiralle Se Juttu.

torstai 14. heinäkuuta 2016

Lepää rauhassa, Sylvi Selviytyjä


Haluan omistaa tämän postauksen Lunan ja Hatin pitkäaikaisimmalle ja läheisimmälle koiraystävälle, Sylville, joka nukkui juuri pois 13 vuoden kunnioitettavassa iässä. Itsekin olin tuntenut tuon kultaisen collien pikkupennusta asti, kävellyt sen kanssa monet lenkit, kuunnellut monet yöt sen vienoa kuorsausta ja herännyt aamulla innokkaan puikkonokan lähituijotukseen. Blogissamme se on esiintynyt merkittävässä sivuroolissa vuosien varrella.

Sylvi sai elää loppuun asti täyttä koiran elämää virkeänä ja hyväkuntoisena seniorina. Tammikuussa diagnosoitu virtsarakon kasvain oli hyvin hitaasti kasvavaa laatua eikä näyttänyt vaivaavan millään lailla. Vielä juhannuksena meillä oli ilo saada reipas colliemummo vierailulle. Sylvi oli yksi niistä harvoista vieraista koirista, joiden seurassa Hattikin on aina tuntenut olonsa kotoisaksi ilman turhaa kyräilyä ja epävarmuutta.


Viimeisenä aamunaan Sylvi oli käynyt pirteänä vakiokävelyllään, syönyt aamiaisensa tavanomaisen valtavalla ruokahalulla ja jäänyt lempipaikalleen sohvalle nukkumaan emännän lähtiessä töihin. Sitten se ei vain enää herännyt. Surullisuudestaan huolimatta lähtö oli niin levollinen ja kaunis, kuin se voi olla.

Koko laumamme lähettää lämpimiä ajatuksia ja lohtulipaisuja Sylvin omille ihmisille ja muille rakkaan lemmikkinsä menettäneille. Emme koskaan unohda sympaattista pitkäkuonoista ystäväämme.


sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Hauis-Hatikainen heräämössä

Lemmikkieläimet lievittävät stressiä - ainakin silloin, kun ne nukkuvat kiltisti kotisohvalla eivätkä altistu maailman vaaroille. Mutta kun yhtä lemmikkiä on juuri kuntoutettu koko talvi, ja toinen joutuu sairaslomalle puoleksi kesää, saattaa emännän stressikäyrä pompsahtaa kauas terapeuttisen tason yläpuolelle.

Hatin kanssa oli tarkoitus päästä heinäkuussa vihdoin tykittämään täyttä vauhtia agilitykentillä, kun olimme palautuneet alkukesän pienistä vastoinkäymisistä, SM-kisareissusta, juhannusvieraista ja työkiireistä. Intoa puhkuen ilmoittauduin kilpailuihin ja valmistauduin lähtemään valmennusryhmän treeneihin yli kuukauden tauon jälkeen. Mutta yhtäkkiä Hatti ontui. Kesken aamuisen olkkaripainin se nosti etujalan jäykkänä ilmaan, kuin se olisi mennyt "lukkoon", ja paneutui hetkeksi surkean näköisenä makailemaan. Mistään ei löytynyt aristusta, turvotusta, ei edes roskaa anturoiden välistä.
Olisin voinut helposti unohtaa koko episodin, sillä se oli ohitse yhtä äkkiä kuin alkoikin. Pikkukelpiessä on aina ollut hiukan draamakuningattaren vikaa, ja nyt muistin, että pari vastaavanlaista tilannetta oli aiempina vuosina kuitattu muurahaisen puremalla tai riehuperäisellä lihaskrampilla. Aiemmasta poiketen oire kuitenkin tällä kertaa toistui viikon sisällä, ja minuun iski pieni paniikki. Lunan vammasta olen oppinut kantapään (tai nuljuluun) kautta, että näkyvä ontuminen tuppaa olemaan vain jäävuoren huippu, eikä sen aiheuttaja hoidu pois muutamassa päivässä, jos viikoissakaan. Mitä jos jotakin on jo peruuttamattomasti vialla? Mitä jos Hatistakaan ei enää ole agilitykoiraksi? Tunteiden ja muistojen myräkkä ehti hetkessä pyyhkäistä mielen pyörryksiin, ennen kuin arki koitti ja pääsimme eläinlääkärin pakeille.

"Tällähän on valtavat lihakset", kommentoi lääkäri ensi töikseen tunnustellessaan Hatin raajoja ja selkää läpi. Olkapäästä löytyi aristusta, joka viittasi selvästi biceps-jänteen tulehdukseen. Kaiken varalta koipi kuvattiin vielä varpaista lapaan asti, mutta nivelissä ei onneksi ollut sanomista. Tulehduskin on lievää laatua, vaikkakin vaatii jatkuvaa huoltoa ja tarkkailua, jottei pääsisi uusimaan tai kroonistumaan. Kuukauden agilitykielto kuulosti jopa lyhyeltä niihin synkkiin visioihin nähden, joita olin päässäni maalaillut. Lopullinen agilitysta luopuminen olisi nimittäin taatusti ottanut todella koville, kun upea matkamme Hattiaisen kanssa tuntuu olevan vasta aluillaan, joten olen onnellinen, ettei sellaiseen päätökseen ole nyt aihetta.

Läpivalaisu osoitti, että pieni sammakko on ehjä.

Vaikka treeni- ja kisasuunnitelmien jäädyttäminen harmittaa, olen ehdottomasti valmis pitämään pidempäänkin taukoa ja panostamaan kuntouttavaan liikuntaan, hierontaan ja laserhoitoon, jos vain pieni murunen voi sen ansiosta pysyä terveempänä ja kestää paremmin rakkaan yhteisen harrastuksemme rasituksia. Omat turhautumisen tunteet ja rahanmenetykset ovat loppujen lopuksi pieni hinta siitä.

Kun rauhoitettu potilas oli röntgenkuvauksen jälkeen saanut herätteen, sen häntä heräsi ensimmäisenä vastaamaan jutteluuni. Kohta harhaileva katsekin nousi ihmettelemään tuota takapäässä heiluvaa kummaa ilmiötä. Onnekseni sain tämän hellyttävän hetken videolle!

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Luna ja pelastajapossu

Järvijäärä Luna on suureksi riemukseen päässyt jälleen nauttimaan uimisesta, joka viime kesänä jäi vähiin jalkavamman vuoksi. Nyt jalka on pysynyt kunnossa, ja lihaskuntoa on vahvistettu maltillisella jumppailulla ja vapaalla liikunnalla vaihtelevassa maastossa. Edelleen jaksan joka päivä tulla onnelliseksi siitä, että pikku vesipeto on terve ja saa ottaa kesästä ilon irti!

(c) Veera R.

Kuntoutuksen ja kunnon ylläpidon kannalta vesi on monipuolinen elementti: rauhallinen uintilenkki huoltaa lihaksia, rentouttaa mieltä ja virkistää oloa helteellä, rantavedessä kahlaaminen eri syvyyksissä ja eri askellajeilla on tehokasta mutta hellävaraista vastusharjoittelua lihaksille. Luna rakastaa kaikkia vesilajeja (mukaan lukien mutaojakylvyt ja suomöyrinnät), mutta hauskinta on tietenkin se, että ehjäjalkaisena saa välillä myös loikkia lelun perään riehakkaasti pärskytellen!

Uimakauden kunniaksi saimme juuri Mustilta ja Mirriltä uuden veikeän vesilelun, ja koska Luna ei viime vuonna päässyt osallistumaan lentävän lobsterin testiryhmään, se sai tällä kertaa yksinoikeuden All For Paws Chillout Lifeguard -possun ensimmäiseen vesillelaskuun. Uimarenkaalla varustettu vaaleanpunainen neopreeniporsas näyttää äärimmäisen lokoisalta laineilla lilluessaan.

Tämän lelun noutamisesta ei sisarusten tarvitse jatkossakaan kilpailla, sillä yhdestä lelusta tuleekin kaksi, kun pelastusrengas irrotetaan possun ympäriltä. Molempia voi heittää erikseen, ja muovinen rengas kestää vähän hammasteluakin. Luna ihastui kuitenkin eniten pehmeään possuosaan.
Löhölomailevien porsaiden vaaninnan ohessa vesipetomme malttoi harjoittaa myös kuntouttavaa vesikävelyä, jossa siitä onkin kehittynyt varsin taitava. Kaiken murehtimisen jälkeen on suorastaan liikuttavan hienoa nähdä, miten vahvasti ja tasapainoisesti pienet mustat jalat tekevät töitä!

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Yhdessä läpi myrskyn

Agilityn SM-kisat 2016 on nyt koettu! Alun perin ajatuksena oli postata blogiin ja someen kesäisiä kuva Hatista ja minusta ensimmäisissä arvokisoissamme. Ylläni olisi uusi hieno joukkuepaita, olisimme tehneet hyväksytyn tuloksen ja aurinko paistaisi.

Vietimme lauantaina kentällä 11 tuntia. Yhtäkään kuvaa ei otettu, koska puhelin ei kestä sadetta. Uusi tiimipaita oli läpimärkä, kuten kaikki muutkin vaatteet. Teimme radalla hylätyn suorituksen, kuten kaikki muutkin joukkueemme jäsenet.

Puoleenpäivään mennessä joukkueenjohtaja M oli ehtinyt teloa nilkkansa liukkaissa puuportaissa, turistikoira Luna oli sotkeentua takajaloistaan naapuriteltan naruun ja Hatti harhailla omin päin teltta-alueella kyselemässä ihmisiltä, kuka ottaisi hoiviinsa pienen hylätyn kelpie-eläimen. Minä itkin teltassa hytisten, ettei minusta ole tähän, en osaa, en jaksa tarpeeksi. Tässä touhussa ei ole mitään järkeä.

Mutta se ylpeys, kun värjöttelimme Hattiaisen kanssa kaatosateessa lähtökarsinassa ekstrapitkään ja kahteen otteeseen tuomarisekaannuksen takia: miten urheita olimmekaan! Se yhteenkuuluvuuden tunne, kun juoksimme vettävaluvina maaliin: me sinnittelimme yhdessä! Ja voi, se hellyys, kun kosteanpörheä pikku otus puskee ojentamaani pyyhettä vasten onnellisen näköisenä ja tuoksuu märältä villasukalta!

Eihän tässä mitään järkeä tarvitse ollakaan - tunnetta on senkin edestä.

SM = Sinä + Minä.
 P.S. Sunnuntaiksi paitakin kuivui.

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Keijupölyä ja kalaöljyä

Isot kisat lähestyvät ja agikuume on nousussa. Sairauslomani takia emme ole Hatin kanssa käyneet lajitreeneissä kahteen viikkoon, ja viimeisimmistä kisoistakin on jo yli kuukausi aikaa. Tulevana sunnuntaina luvassa on kuitenkin tehokasta valmentautumista, sillä saimme peruutuspaikan FitDog Agilityteamin leirille. Henkisesti tuntuu tärkeältä päästä tekemään kunnon ratatreenit ennen SM-reissua, sillä pidempien taukojen jälkeen Hatikaisen moottori saattaa startata turhankin räjähtävästi, kun taas oma koneistoni vaatinee hieman lisälämmitystä.

Fyysistä kilpailukuntoa ei tietenkään enää viimeisten viikkojen aikana rakenneta, vaan tässä vaiheessa voidaan vain ylläpitää ja houkutella esiin sitä suorituskykyä, jolle on luotu pohjaa talven ja kevään aikana. Turha siis keräillä mitään viime hetken paniikkia siitä, mitä on jäänyt tekemättä tai mitä pitäisi vielä tehdä - etenkin kun tähtäimessämme ei ole SM-mitali, vaan oman tasomme mukainen panos joukkueen hyväksi.

Toisin kuin emäntänsä, Hatti lähtee ensimmäisiin arvokisoihinsa täysin vailla ennakko-odotuksia, toiveita tai paineita. Ei se kysele, onko ohjelmassa viikkotreenit kotikentällä, koulutuspäivä huippuvalmentajien opissa, möllikisat vai kansalliset mestaruusmittelöt - agility on aina agilityä. Lähtöalueelle siirrytään aina riemusta kieppuen ja hyppelehtien, ja jokainen este suoritetaan sata lasissa, oli se sitten oikea tai väärä. Vaikka itselleni kirjaimet S ja M tuovat vatsanpohjaan muutaman ylimääräisen perhosen ja saavat Nastolan kivituhkan hohtamaan keijupölyn lailla, pikku tiimikaverini valmistautumiset ja palauttelut hoidetaan samalla tavalla kuin mihin tahansa muihinkin kisoihin ja ratatreeneihin.


Eilisiltana kävin Hatin lihakset läpi hieroen ja kevyesti venytellen. Kaikki tuntui siltä kuin pitääkin, joten laserhoidollekaan ei löytynyt tarvetta. Sunnuntaina treenataan kovaa, mutta sen jälkeen omistetaan muutama päivä stressittömälle oleilulle, peruslenkkeilylle ja rauhoittaville aktiviteeteille ennen perjantain ja lauantain kisakoitoksia. Ei pitkäkestoisia reikäpääralleja, vaan rentoja vauhtipyrähdyksiä jolkottelun lomassa, nenähommia ja kevyitä jumppaliikkeitä.

Agilityn tyyppinen urheilu ei vaadi koiralta mitään erityisiä energiatankkauksia tai nesteytyksiä. Kisapäivän lähestyessä teen kuitenkin Hatin ruokintaan joitakin pieniä viilauksia nestetasapainon ja palautumiskyvyn varmistamiseksi. Tavanomainen kuivamuonan osuus jää pois, ja ruokakuppiin päätyy pienehkö annos kosteaa raakatäysravintoa höystettynä kohtuullisella vesimäärällä ja elektrolyyteillä (kalium, magnesium, ruokasooda). Kalsiumia tarvitaan runsaasti, joten yleensä valitsen tähän tilanteeseen puolikkaan Tarmo-pötkön tai Mainio-pullia.

Tavallista pienempää ruoka-annosta kompensoin lorauttamalla sekaan tavallista reilumman lusikallisen Avital-lohiöljyä. Rasva on koiralle tärkeä energianlähde, ja öljyn muodossa sen määrää on helppo säädellä. Samalla turvataan välttämättömien omega-3-rasvahappojen saanti. Sinkkilisänä Hatti syö päivittäin Avital Biotin -tabletin, sillä kisakunnossa pysyminen edellyttää lujaa vastustuskykyä.

Rautaista kisakuntoa tukee Musti ja Mirri.

Kun nesteen saannista on huolehdittu edellisenä päivänä, ei juottamisen kanssa tarvitse kisapaikalla kikkailla. Starttien välillä tarjolla on vettä, jos kelpaa, ja palautusjuoman vuoro tulee sitten myöhemmin. (Resepti löytyy täältä.)

Itselleni suurin haaste tulevat varmaankin olemaan suurten kisojen pitkät odotteluajat ja varhaiset herätykset. Minua ei ole siunattu yhtä tehokkaalla on/off-kytkimellä kuin Hattia, joka ottaa tauoilla sujuvasti voimatorkut ja on taas hetkessä valmis kiihdyttämään täyteen vauhtiin. Koetan siis nukkua viikon varrella kunnon yöunia, pitää verensokerin tasaisena ja muistaa ottaa D-vitamiinit ja magnesiumit. Tutut käytännön valmistelut, kuten Hatin lihashuolto, palautusjuoma-ainesten mittailu ja reissuruokien suunnittelu, toimivat minulle rauhoittavina rutiineina kisamatkan alla. Ne ovat pieniä konkreettisia osasia, joihin voin tarttua omin käsin juuri tässä jännittävässä välitilassa, kun maaperää ei voi enää muokata eikä tulevia tuulia vielä ennustaa.